Gregarius

Feeds

60 items (60 unread) in 4 feeds

• Usko järkeen (30 unread)
• Pauliinan blogi (25 unread)
• Sirun blogi (1 unread)
• Minnan Blogi (4 unread)

Unread items (60)

Usko järkeen

• 

  Suvi, ota mallia Ikestä!

  Posted: March 10th, 2008, 5:19pm EET by ville

  Suomessa vallitsee tällä hetkellä syvä epäluottamus IT-ammattilaisten ja poliittisten päätöksenekijöiden välillä. Ilmiön konkretisoituu hallituksessa tietoyhteiskunta-asioista vastaavan ministeri Suvi Lindenin eroa vaativassa verkko-addressissa, mutta kyse on (yhtä ministeriä) laajemmasta ja systemaattisemmasta ongelmasta. Suomessa poliittinen järjestelmä on yksinkertaisesti osoittautunut epäpäteväksi tekemään mitään tietotekniikkaa viistäviä päätöksiä.

  Maaniseksi menneen nettisensuurikeskustelun lisäksi tuoreena esimerkkinä IT-lehdissä on ollut VTV:n raportoima viime hallituskauden tietoyhteiskuntahankkeiden uskomaton epäonnisumisprosentti. Vai mitä muuta voidaan sanoa seuraavasta listasta?

  1. Oulun seudun päivähoidon verkkopalvelut EI TOIMI
  2. Vanhusten verkkopalvelu Lieksassa EI TOIMI
  3. Vanhusten verkkopalvelu Hämeessä EI TOIMI
  4. Tavaraliikenneluvan verkkopalvelu TÄMÄ TOIMII!
  5. Päivähoidon mobiilipalvelut Lahdessa EI TOIMI
  6. Projektien arviointia koskeva konsultointipalvelu EI TOIMI
  7. Etelä-Karjalan sähköiset tietoverkkopalvelut EI TOIMI
  8. Pohjois-Lapin sähköiset hallintopalvelut EI TOIMI

  (lähde Muukkonen,Talouselämä, 2008)

  Lista puhunee omaa mykistävää kieltänsä. Tietoyhteiskuntaohjelmassa tehtiin toki muitakin asioita kuin edellä mainittuja alueellisia hankkeita. Lisäksi ongelmat hankkeissa olisivat olleet osittain suhteellisen helposti korjattavissa, mutta tiettyjen yhtiöiden endeeminen arroganssi ei tähän ilmeisestikään taipunut vaan:

  “..Esimerkiksi Oulussa Tieto-Enator ja WM-data rakensivat päivähoidon verkkopalvelujärjestelmää. Yhtiöt eivät kuitenkaan suostuneet avaamaan tietojärjestelmiensä rajapintoja toisilleen, koska sopimuksessa ei sitä edellytetty.”

  Omasta näkökulmastani tietoyhteiskuntaohjelman suurin epäonnistuminen olikin siinä, ettei ohjelmassa edes pyritty tutkimaan, missä nykyjärjestelmässä on suurimmat ongelmat (hallinnon lukittautuminen TE:n ym. suljettuihin järjestelmiin) ja miettiä miten näihin voitaisiin puuttua (määräämällä avoimet rajapinnat ja standardit pakolliseksi kaikkiin valtion ja kuntien IT-hankkeisiin Norjan ja Tanskan mallin mukaisesti). Lopputulos ei kieltämättä ollut iso yllätys, koska tiedossa oli ketkä asioista olivat päättämässä.

  Terveydenhuoltoa koskevien tietojärjestelmien ongelmista on ollut myös runsaasti julkista keskustelua. Erityisesti 45 minuuttia-ohjelma on kunnostautunut ongelmien tuomisessa esiin. On pelättävissä, että VTV:n raportin kirjoittaneen Voutilaisen pelot osoittautuvat tältä osin valitettavan profeetalliseksi:

  “Vaarana on, että myös tulevat terveydenhuollon järjestelmäintegroinnit epäonnistuvat. Samat yritykset ovat mukana suunnitelluissa hankkeissa”, ylitarkastaja Voutilainen pelkää

  Esimerkkilista jatkuu toki tästä. Viime hallituskaudella suurimmat laineet sai aikaiseksi kulttuuriministeri Karpela, joka ajoi ensin läpi tekijänoikeuslain muutokset, joita vastustivat “masinoijien” lisäksi mm. kaikkien poliittisten puolueiden nuorisojärjestöt (tiettävästi ainutkertaista). Tämän jälkeen hän innostui kirjastoihin ja kouluihin asennettavista sensuurisoftista. Näistä jälkimmäinen hanke sentään hyytyi yleiseen passiiviseen vastarintaan. Eduskunta hyväksyi myös mm. yleisen tallennusvelvollisuuden teletiedoille (mitä vastustettiin mm. EU:n laajuisella verkkovetoomuksella) ja tuki laajaa tietokoneohjelmien patentointia (mm. vastoin Linus Torvaldsin kantaa ).
  

  Mitä tilanteelle tulisi sitten tehdä? Kansanedustajien kouluttaminen aihepiiristä ja tulevaisuusvaliokunnan muuttaminen IT-asioita koskevien lakiasioiden erikoisvaliokunnaksi voisivat olla pieniä, mutta konkreettisia askelia. Parhaan ratkaisun saattaisi tarjota kuitenkin ulkoministeri Kanervan idea kutsua alle 30-vuotiaat osaksi ulko-ja turvallisuuspoliittista päätöksentekoa:

  “Idea on saada freesi, sanoisinko internet-sukupolven näkökulma siitä, miten ihmiset, joiden tulevaisuudesta tässä on keskeisesti kysymys, näkevät uuden avoimen maailman ja Suomen paikan tässä”, ulkoministeri Ilkka Kanerva (kok) luonnehti..”

  Samaa ratkaisua voisikin lämpimästi suositella myös ministeri Lindenille: hajoita nykyinen “arjen tietoyhteiskuntaohjelman neuvottelukunta” ja korvaa se ulkominiseteriön mallin mukaisella nuorisotiimillä. Lopputulos ei voi ainakaan olla huonompi kuin nykytila!

• 

  ISO/IEC JTC1, ISO DIS 29500 BRM ja OOXML..

  Posted: March 6th, 2008, 8:05pm EET by ville

  (Tämä kirjoitus on julkaistu myös EFFIn blogissa)

  …eli mitä tapahtui viime viikolla Genevessä?

  Kuten tällaisissa kokouksissa yleensä, tapahtumista ISO:ssa on olemassa useampia rinnakkaisia totuuksia. Suomen delegaation tunnelmia voi ensinnäkin lukea blogistamme: [ooxmlfi.blogspot.com]. Microsoftin positiivinen “spin” tapahtumista käy kiitettävisti ilmi esimerkiksi Brian Jonesin blogista. IBM:n kriittinen näkemys tapahtumiin on taas koottuna Bob Sutorin blogiin. Myös Tim Brayn ja Antonis Christofideksen bloggaukset aiheesta ovat vierailun arvoisia.

  Mikä on sitten totuus? Oma mielipiteeni on lähempänä sutorlaista linjaa. Yksi viikko oli yksinkertaisesti liian lyhyt aika massiivisen muutospakettikokonaisuuden käsittelemiseen. Kokousta kyllä johdettiin ammattitaitoisesti ja eri maiden edustajat (Suomi mukaanlukien) tekivät ankarasti töitä pahimpien ongelmien poistamiseksi perusteellisilla muutosesityksillä. Kokouksen puheenjohtaja piti myös hyvin tiukasti kiinni linjasta, että prosessia tai yleismpiä poliittisia linjauksia koskevia puheenvuoroja ei saanut pitää. Tämän seurauksena ilmapiiri pysyi itse kokouksessa varsin asianorientoituneena. Muutosten hyväksyntä jäi valitettavasti perjantaille, jolloin asioita sitten nuijittiin pöytään pikavauhtia huomattavan taistelu-uupuneiden delegaattien yrittäessä pysyä tasalla muutostulvasta. Lisäksi osaa muutoesityksiä ei otettu edes käsittelyyn, mikä esimerkiksi suututti Brasilian delegaation varsin perusteellisesti. Kukaan ko. prosessiin osallistunut ei voi hyvällä omalla tunnolla väittää, että kysymyksessä olisi ollut erityisen “hyvän hallintotavan” mukaisesta toiminnasta. Sinänsä ISO:n sääntöjä kyllä nähdäkseni noudatettiin (huomattavankin) kirjaimellisesti.

  Oma lukunsa on lopun massaäänestys käsittelemättömistä jäsenmaiden muutosehdotuksista. Vaihtoehtoina ko. äänestyksessä oli ECMA:n alkuperäisversio, tyhjää äänestäminen tai ECMA:n antama vastaus muutosesitykseen. Toisin sanoen, oli mahdotonta äänestää jäsenmaan tekemän muutosesityksen puolesta ja rekisteröidä kanta ECMA:n tekemiä esityksistä vastaan.

  Silti standardi meni merkittävästi eteenpäin. Siitä saatiin poistetuksi useita merkittäviä bugeja ja mm. viittaukset Microsoftin ei-standardeihin tiedostomuotoihin poistettiin - AV-puolen osalta suositusmuotoja olisivat jatkossa:
  • Images: png, jpg
  • Text: UTF-16, HTML
  • Audio: mpeg audio, Ogg Vorbis

  Ajanpuutteen takia kattavaa käsittelyä ei kuitenkin voitu siis tehdä. Tältä osin Antoniksen bloggauksesta löytyy, kohta joka kuvaa tilannetta erinomaisesti:

  “..My proposal was more than 30 pages. Even if it were well thought and error free, Ecma had no way of knowing that. Therefore, the BRM was essentially confined to making changes that only scratched the surface of the problems…The third issue is that, while writing my proposal, I and my reviewers found 13 additional errors in the original specification. However, national bodies were not allowed to submit new comments (and rightly so, otherwise there would have been total chaos). Therefore, there was no way to submit and correct them.”

  Koska Microsoftin vaatima Fast Track-menettely ei mahdollista enää jatkokehittämistä, SFS:ssä 27.3.2008. tehtävä päätös esityksen kelpoisuudesta on joko täysi hylkäys tai hyväksyntä - uutta editointikierrosta ei voi vaatia. Oma näkemykseni on, että työ jäi kesken ja standardi ei ole vielä nykyisellään valmis ISO-standardiksi.

• 

  ISO/IEC JTC1, ISO DIS 29500 BRM ja OOXML..

  Posted: March 6th, 2008, 8:01pm EET by ville

  …eli mitä tapahtui viime viikolla Genevessä?

  Kuten tällaisissa kokouksissa yleensä, tapahtumista ISO:ssa on olemassa useampia rinnakkaisia totuuksia Suomen delegaation tunnelmia voi ensinnäkin lukea blogistamme: [ooxmlfi.blogspot.com]. Microsoftin positiivinen “spin” tapahtumista käy kiitettävisti ilmi esimerkiksi Brian Jonesin blogista. IBM:n kriittinen näkemys tapahtumiin on taas koottuna Bob Sutorin blogiin.

  Mikä on sitten totuus? Oma mielipiteeni on lähempänä “Sutor”-laista linjaa. Yksi viikko oli yksinkertaisesti liian lyhyt aika massiivisen muutospakettikokonaisuuden käsittelemiseen. Kokousta kyllä johdettiin ammattitaitoisesti ja eri maiden edustajat (Suomi mukaanlukien) tekivät ankarasti töitä pahimpien ongelmien poistamiseksi perusteellisilla muutosesityksillä. Kokouksen puheenjohtaja piti myös hyvin tiukasti kiinni linjasta, että prosessia tai yleismpiä poliittisia linjauksia koskevia puheenvuoroja ei saanut pitää. Tämän seurauksena ilmapiiri pysyi itse kokouksessa varsin asianorientoituneena. Muutosten hyväksyntä jäi valitettavasti perjantaille, jolloin asioita sitten nuijittiin pöytään pikavauhtia huomattavan taistelu-uupuneiden delegaattien yrittäessä pysyä tasalla muutostulvasta. Lisäksi osaa muutoesityksiä ei otettu edes käsittelyyn, mikä esimerkiksi suututti Brasilian delegaation varsin perusteellisesti. Kukaan ko. prosessiin osallistunut ei voi hyvällä omalla tunnolla väittää, että kysymyksessä olisi ollut erityisen “hyvän hallintotavan” mukaisesta toiminnasta. Sinänsä ISO:n sääntöjä kyllä nähdäkseni noudatettiin (huomattavankin) kirjaimellisesti.

  Oma lukunsa on lopun massaäänestys käsittelemättömistä jäsenmaiden muutosehdotuksista. Vaihtoehtoina ko. äänestyksessä oli ECMA:n alkuperäisversio, tyhjää äänestäminen tai ECMA:n antama vastaus muutosesitykseen. Toisin sanoen, oli mahdotonta äänestää jäsenmaan tekemän muutosesityksen puolesta ja rekisteröidä näin kantaansa ECMA:n tekemiä esityksistä vastaan.

  Silti standardi meni merkittävästi eteenpäin. Siitä saatiin poistetuksi useita merkittäviä bugeja ja mm. viittaukset Microsoftin ei-standardeihin tiedostomuotoihin - AV-puolen osalta suositusmuotoja olisivat jatkossa:
  • Images: png, jpg
  • Text: UTF-16, HTML
  • Audio: mpeg audio, Ogg Vorbis

  Ajanpuutteen takia kattavaa käsittelyä ei kuitenkin voitu siis tehdä. Koska Microsoftin vaatima Fast Track-menettely ei mahdollista enää jatkokehittämistä, SFS:ssä 27.3.2008. tehtävä päätös on esityksen kelpoisuudesta on joko täysi hylkäys tai hyväksyntä - uutta editointikierrosta ei voi vaatia. Oma näkemykseni on, että työ jäi kesken ja standardi ei ole vielä nykyisellään valmis ISO-standardiksi.

• 

  ISO/IEC JTC1, ISO DIS 29500 BRM ja OOXML

  Posted: March 6th, 2008, 2:48pm EET by ville

  Kuten tällaisissa kokouksissa yleensä, tapahtumista on olemassa useampia rinnakkaisia versioita. Suomen delegaation tunnelmia voi ensinnäkin lukea blogistamme:[ooxmlfi.blogspot.com]. Microsoftin “spin” tapahtumista käy kiitettävisti ilmi esimerkiksi Brian Jonesin blogista. IBM:n kriittinen näkemys tapahtumiin on taas koottuna Bob Sutorin blogiin…

  To be continued..

• 

  DIS29500 ja IPR:t

  Posted: February 28th, 2008, 10:57am EET by ville

  Oheinen bloggaus on julkaistu alunperin Suomen DIS29500-delgaation blogissa.

  Paneeli IPR-kysymyksistä

  Osallistuin eilen BRM:n kanssa rinnakkaisesti pidetyn Open Forun Europen “Standards and the Future of the Internet”-konferenssin IPR-aamupäivään. Ko. tilaisuudessa pääfokuksena oli avoimien standardien ja patenttien välinen suhde. Keskustelu kuitenkin kävi aina välistä myös OOXML:n immateriaalioikeuksissa, mistä saattoi vetää seuraavat johtopäätäkset:
  - Standardin mukana oleva Open Specification Promise (OSP) on todennäköisesti oikeudellisesti sitova ainakin useimmissa maissa.
  - Ko. dokumentin kieli ei ole yksiselitteistä, mutta paneelin puheenjohtajan Andy Updegroven mukaan se ei poikkea vastaavissa dokumenteissa yleensä käytettävästä kielestä ja jos siinä on ongelmia, niitä on myös muidenkin yhtiöiden vastaavissa lupauksissa.
  - Merkittävin ero ODF:n ja OOXML:n välillä on, että ODF käyttää OASIS:sen omaa IPR-pohjaa, kun taas Microsoftin lupaus menee pitemmälle kuin mitä ISO:n normipohja edellyttäisi (RAND).
  - OOXML:n lupaukset kohdistuvat nyt käsittelyssä olevaan standardiversioon. ODF:ssä tilanne on jokseenkin vastaava eli Sunin patenttilupaus kattaa varmasti vain nykyversion.
  - ISO ei ole kiinnostunut IPR:stä kuin siltä osin, että se varmistaa, että tarvittavat RAND-pohjaiset patenttilisenssit ovat saatavilla tietyn standardin toteuttamiseksi.
  - XML-patentteja löytyy myös muiden kuin Microsoftin ja Sunin patenttisalkuista ja standardit eivät ota näihin kantaa.

• 

  Demo maineensa veroinen

  Posted: February 10th, 2008, 11:06pm EET by ville

  Olimme perjantaina vihdoin syömässä ravintola Demossa Dr. Välimäen kanssa. Illan menun pituus oli odotetun neljän ruokalajin sijaan viisi annosta, mikä kävi meille hyvin. Alkukeittona tarjottu katkarapukeitto oli raikas kermaisuudesta huolimatta ja Alsacesta tullut “Riesling Rosenberg 2003″ täydensi sitä erinomaisesti (ja vahvisti ko. alueen mainetta allekirjoitaneen uutena lempialueena Ranskasta.) Toisena alkuruokana oli kateenkorvaa, joka oli sinänsä hyvää, mutta kokonaisuutena annos oli jotenkin vaisu niin maultaan kuin ulkonäöltään. Sen sijaan pääruokana tarjoiltu ankka oli todella hyvää, sillä kypsyys oli juuri oikea ja mehyvyys säilynyt erinomaisesti. Juustolautanen oli melko standardi ja annoksesta jäikin lähinnä mieleen Cognacin alueelta tullut konjakin makuinen väkevä viini, joka korvasi tyypillisen Port-viinin hyvin. Jälkiruoka oli sitruunavaahto/muffinssi/sorbet-kokonaisuus, joka oli OK, mutta ei yltänyt esimerkiksi ex-Georgen tasolle.

  Kokonaisuutena illallinen oli erinomainen ja erityisesti pääruuan nappiosuma lämmitti mieltä. Palvelu oli rennon asiallista - tarjotusta ruuasta oltiin selvästi ylpeitä ja ihan syystä. Cheziin verrattuna annokset eivät olleet yhtä perfektionististä näpertämistä, mikä ei ole välttämättä niin huono asia. Samoin sisustuksessa tyyliero on ilmeinen (tila on sinänsä itselleni legendaarinen, koska kävin aikasemmin samalla paikalla sijainneessa ravintola Bahiassa elämäni ensimmäisillä ravintolatreffeillä
  ***

  Omaa kokkaamista sunnuntai-illalta:

  Punajuuri-mustamakkarapata:

  1 kg punajuuria kuoritaan ja keitetään (keitinveteen mausteita maun mukaan)-> kevyt soseutus, saa jäädä sattumia. Lisätään purkki chili-papuja (esim. kidney), tölkki sweet&sour-kermaa + 1 aurajuusto. Annetaan hautua. Lisätään mustamakkaraa palasina ja annetaan lämmetä.

  Päälle puolukka-smetanaa.

  Makua löytyy, mutta ulkonäkö aika hurja

• 

  Kukkakaali-kikherne-perunapaistos intialaisittain

  Posted: January 13th, 2008, 10:57pm EET by ville

  Pitkästä aikaa onnistunut kokeilu:

  Ainekset:

  * 1 kukkakaali
  * 4 perunaa
  * 1 tölkki kik-herneitä
  * 150g pussi sipulia
  * 150g pussi pinaatia
  * 3 valkosipulinkynttä
  * 1 tokkonen paseerattua tomaattia
  * 1 purkki banaani-mango -pilttiä
  * 4 rkl ruokajugurttia
  * 2 rkl Tandori-kastiketta
  * juusokuminaa
  * meiramia
  * kurkumaa

  Valmistus:

  Perunat ja kukkakaali palasiksi (tarpeeksi pieniksi, jotta kypsyy). Voi pannulle, sulatus ja mausteet sekaan. Hetken päästä kukkakaalit ja peruna sekaan. Käristetään maun mukaan, lisätään jossain vaiheessa kik-herneet, sipuli, valkosipuli ja pinaatti. Jatketaan käristämistä. Lisätään tomaatti ja piltti. Lisätään jugurtti. Maistetaan maut. Annetaan hautua 30-60 minuuttia kunnes perunat on kypsiä.

• 

  AACS LA gets a hard lesson

  Posted: May 2nd, 2007, 7:14am EEST by ville

  History has a tendency to repeat itself. Tonight we have seen it with AACS LA’s futile efforts to remove a certain hex string (so called processing key) from Internet. As seen with DeCSS before, the net community reacts to this type of censorship attempt with extreme and creative fury. This time the main event took place in Digg, which decided to pull the first few posts about the leak. Instead of letting go, the users revolted and filled the site about stories about the key and metastories about the event:

  
  Ed Felten has already blogged about the event:

  My guess is that AACS LA miscalculated, thinking that a few demand letters would succeed in suppressing the key. As the key spread, it seemed natural to continue sending letters — to do otherwise would be an admission of defeat. Now the key is spread so widely that there’s no point in sending any more letters.

  I believe that he missed one point here. The letters are being send by Proskauer Rose LLP, which most likely gets payed for each of the demand-letter they send. So they don’t really mind even if the outcome is actually very counter-productive for their client. Then again, it will be interesting to see what is their client’s reaction to the outcome..

• 

  From Berkeley to Montreal

  Posted: May 1st, 2007, 10:27pm EEST by ville

  The second day of the service conference was very interesting. As a matter of fact, it was so interesting that I didn’t want to ruin my concentration with live blogging My own presentation went OK or at least I got some positive feedback afterwards. The slides are here.

  Me at Muirwoods:

  Driving near the airport:

  Anyway since then I have already moved to Monreal to Computer, Freedom & Privacy 2007. It will officially start tomorrow, today we have had some tutorials

  He’s living right outside our hotel room:

• 

  Blogging from Berkeley

  Posted: April 27th, 2007, 7:17pm EEST by ville

  I’m sitting right now at UC Berkeley - Tekes
  Innovation in Services Conference.

  Live blogging to commence.

  First keynote: David Teece

  • Great firms both understand future and invest on it
  • Top talents does not need traditional organizational structure
  • “Professional services” are a good place to look model for new organization
  • “Literati” - people who live for their work
  • Expert firm leadership: open, transparent, distributed, meritocracy - still accountable for owners

  Panel with Anssi Rantasalo (Kemppi Oy), Henri Tirri (Nokia), Wayne Dai (Verisilicon) - chair AnnaLee Saxenian

  • First company introductions
  • Tirri: “Even if a company produces 1M empty boxes and distributes them globally, that is an achievement”
  • Tirri: “Service mashups - services on services”
  • Tirri: “The value of devices comes from services and the ecosystem build around ‘em”
  • Dai: Old 3Cs: Computer, communications, consumer. New 3Cs Consumer, China, Consolidations

  • 3 Challanges
  • Rantasalo: Mindset, Educating customers, keeping service levels with partners involved
  • Tirri: heterogenous customers
  • Dai: It’s getting crowded in Shanghai etc.

  Second keynote: Stephen Pratt, Infosys Consulting

  • 32B dollars MC- bigger than Accenture (25k->76k employees in three years)
  • Are the service business companies going insane? (Einstein: Insanity: doing the same thing over and over again and expecting different results)
  • “Flat World Mindset”:
  • Be the china price
  • Loyalty through faster innovation
  • Making money from information
  • Winning in the turns’

  Second Panel: Kaj Hedvall (Senate properties), Suvi Anttila (Pöyry), David Tannenhouse (ex-Amazon). Chair:  Henry Chesbrough

  (It’s kind of hard to follow the discussion and blog at the same time right after the lunch.)

Pauliinan blogi

• 

  Kevättä rinnassa

  Posted: April 26th, 2007, 12:40am EEST by pauliina.ranne

  Siinäpä meillä fraasi, kulunut sellainen, mutta kerta kaikkiaan hyvin käyttökelpoinen! Minä rakastan käyttää tuota ja muutamia muitakin keväisiä toivotuksia sähköpostieni lopputervehdyksinä. Ja mitäpä sitä peittelemään sitäkään, että pidän kulahtaneista sanonnoista - niillä on niin hauskaa yrittää piristää muuten asiallissävytteisiä viestejäni.

  Ja niitä on myös niin hauska analysoida. Mistä tämä johtuu, mitä tämä tarkoittaa? Näitähän olen joutunut opetusharjoitteluni aikana miettimään moneen kertaan: mitä sanat tarkoittavat? Miten niitä selittää? Ja sitäkin hauskempaa on selitellä suomalaisia sanontoja: Pata kattilaa soimaa - musta kylki kummallakin. Kyllä vakka kantensa valitsee. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Putositko jo kärryiltä?

  Sain muuten viime viikolla uuden sivutyön keskustella suomeksi muutaman kerran viikossa ulkomaalaistaustaisen miehen kanssa. Tykkään! On niin mukavaa selittää suomen ihmeellisyyksiä; olen huomannut, että olen hyvä luomaan selityksiä. Olen myös huomannut, että tykkään kielen kääntelystä, koska siinä ei löydy oikeita tai vääriä vastauksia. On vain lähempänä ja kauempana olevia yrityksiä tehdä kielestä todellista. Aivan samasta syystä en halua kääntää kaunista kieltäni muiksi kieliksi. Silloinhan se muuttuu aivan vieraaksi, epätodelliseksi, ainakin jos kysymyksessä ei ole luontevasti osallisena oleva kieli. On eri asia kääntää romaani toiselle kielelle kuin käyttää espanjalaismiehelle asiaa selittäessä englantia. Suomea suomeksi on minun mottoni. Aivan samalla tavalla haluaisin itsekin oppia uuden kielen: espanjaa espanjaksi.

  Espanjan opiskelusta haaveilen aina. Mutta koskaan en muka ehdi kurssille. Juuri keväisin sitä kuitenkin mielestäni kannattaa aloittaa jotain uutta - huolimatta siitä, ettei jaksaisi oikein mitään kunnolla. Silloinhan uuden aloittamisesta ei pitäisi tulla mitään suorituspaineita: kunhan nyt käyn kokeilemassa, onhan kevät, ja sitten syksyllä alan tosissani. Ainakin minulle tämä toimii; aloin salsakurssin: menen tunnille, olen tunnilla, tulen tunnilta, ja that’s it. Ei mitään ajatuksen poikaistakaan salsan suuntaan tuntien välisellä ajalla. Ei ylimääräisiä harjoitteluja, ei kuvitelmia siitä, miten jonain päivänä osaan salsaa tosi hyvin. Ei näyttämisen halua eikä edes keskustelua kurssista tuttujen kanssa.

  Kevättä minulla on rinnassa nyt aivan harvinaisen paljon - ehkäpä juuri salsan ansiosta - vaikka vielä näin vähän aikaa muuton jälkeen olen edelleen epävarma olotilastani. Muutostilanteen mentyä ihminen tarvitseekin aikaa rauhoittua, sopeutua uuteen. Mutta kevättä on, sillä tänä vuonna en aio hautautua ikävyyksien ja murheiden alle, vaikka niitäkin tulisi. Ja kevättä voi tehdä muutoinkin kuin uusia harrastuksia hankkimalla: Minä olen tällä viikolla ollut lähes joka päivä myöhässä jostain. Siihen on annettava itselleen näin keväällä lupa. Pienimuotoinen löysäily, relaaminen, on kevään tekemistä. Se onnistuu vähilläkin voimavaroilla.

  Huhtikuu, kuukausista julmin. Siitä siis voi selvitä, vaikkapa ottamalla erivapauksia. Annan naistenlehtien suurena ystävänä teille naislehtimäisiä neuvoja: voi soittaa ystävälle ekstempore ja lähteä kahville ja leffaan kymmenen minuutin varoajalla. Sellaisia ystäviä on, jotka tähän pystyvät! Tai voi viettää keskiviikkona viisi tuntia kahvilla/lounaalla/viinillä ystävän kanssa. Sellaisiakin ystäviä on, jotka tätä ehtivät! Ja ystäväthän ne todellisen kevään tuovat: iloisia vaatteita tai vaatteita, jotka muistuttavat siitä, että mikään ei auringon alla muutu. Kuulostaako utopistiselta?

  Keväästä nauttii kuitenkin jokainen, joka ehtii edes hetkeksi pysähtyä miettimään sen merkitystä ja paikkaa omassa elämässään. Miksi juuri tämä kevät on iloinen tai miksi juuri tänään en jaksa? Mutta jos asiat ovat todella huonosti, ehkä on parempi jättää miksi-kysymykset sivuun ja keskittyä pohtimaan sitä, miten alakuloisuudesta voi siirtyä tyytyväisyyteen. Ehkäpä siihen joskus riittää hyvinkin pieni tokaisu: Tulispa jo kesä; ***** tätä kevättä jaksa. Uuden sukupolven fraaseja riittää.

Usko järkeen

• 

  There’s job for Tuija Brax - Slides from ICTEC

  Posted: April 24th, 2007, 2:30pm EEST by ville

  Kari Uoti keeps the bad record of Finnish court system in his crosshair:

  Ihmisoikeustuomioistuin antaa huomenna tuomion yhteensä yhdeksässä jutussa, joista neljä siis koskee Suomea. Suhdeluku on ällistyttävä. Kaikista 46 jäsenvaltiosta niiden satoine miljoonine ihmisineen, Suomi on jälleen lyömässä uuden ennätyksen. Muille 45 sopijavaltiolle tuomitaan huomenna viisi juttua, Suomelle neljä. Näistä muille tulevista viidestä jutusta yksi on vanhan jutun häntä eli vahingonkorvausratkaisu. Toisin sanoen huomenna Suomi edustaa puolta varsinaisista tuomioista ihmisoikeustuomioistuimessa.

  The actual cases are here. It seems that Tuija Brax has quite lot to do as new minister of Justice.
  *****

  I was lecturing yesterday at ICTEC. This time it worked i.e. physical presence won this time technology.. Slides. 

• 

  IPRED 2, last slides

  Posted: April 23rd, 2007, 3:39pm EEST by ville

  Some very good news relating to IPRED2 (via Deeplinks):

  We’re pleased to note that today, the UK government came out in agreement with our sentiments, and supported our amendments to limit IPRED2’s reach, more precisely define “commercial scale” and “intentional infringement”, as well as remove rightsholders’ ability to take part in investigations of their own commercial rivals in “joint investigation teams”.

  The UK Government also gave its support to perhaps the best of all our suggestions: to throw the directive out entirely.

  ..And the slides from the last lectures in Joensuu:

  • Future of Copyright?
    
  • Patenting
  • Trademarks etc.
• 

  Second day in Joensuu

  Posted: April 17th, 2007, 11:21am EEST by ville

  Ugnh.

  I don’t especially like lectures, which start at 8. Anyway luckily this time the audience was well awaken and there was some good discussion, which always helps the lecturer. Today’s slides:

  • USA
  • EU and Finland
    

  I also tried for the first time to use WebEx yesterday to give (yet another) lecture for SoberIT’s Ictec-course. Unfortunately it did not succeed due to the technical reasons (voice did not work in software’s VOIP). The slides would have looked like this.

• 

  Lectures

  Posted: April 16th, 2007, 12:06am EEST by ville

  I’ll be lecturing at Joensuu University for the next 3 days.

  Here are the slides for the first 4 hours:

  • Introduction
  • Copyright - basics

  More stuff later.

  
  The program for the next Finnish government is out. It’s OK, Finland will be preparing its own version of Gowers’ review (why, one might ask) and copyright issues will be most likely transfered to new super-sized ministry of trade and employment. Open interfaces are mentioned, nothing about open source or open standards.

  ****

  Villen keittiöstä: Porkkana-maa-artisokka-bataattisosekeitto

  Ainekset:

  1 iso bataatti

  1 pötkö porkkanasosetta

  3 maa-artisokkaa

  1 punainen paprika

  1 paketti koskenlaskijaa

  0,5 purkkia applesiinituorejuustoa

  1 purkki 3 juuston kevytkermaa

  Korianteria 3 tl
  Inkivääriä 2 tl
  Tandooritahnaa 2tl

  Keitetään juurekset, lisätään juustot ja kerma. Soseutetaan. Maustetaan maun mukaan.

• 

  Ruokareseptejä part 1.

  Posted: February 12th, 2007, 1:34am EET by ville

  Paremman täytteen puutteessa tänne tulee toivon mukaan jatkossa ilmaantumaan sekalaisia reseptejä tekeleistäni.

  Mandariinibroileri a’la Ville (7 hengelle)

  * 450g hunajamarinoitua kalkkunaa
  * 450g mandariinimarinoitua broileria
  * sweet & sour - ateriakastike (lasipurkki, 400g)
  * pussi aurajuustomurua
  * 400g Cashew-pähkinöitä
  * punainen paprika
  * mandariiniviipaleita sokeriliemessä- tölkki
  * päärynöitä sokeriliemessä- tölkki
  * 3rkl mango & ginger- chutney

  - Lisukkeeksi riisiä

  Toteutus:
  Ruskistin lihat pannussa, jossa oli vähän öljyä. Lisäsin paprikan ja puolet hienonnetuista Cashew-pähkinöistä. Pienen tauon jälkeen vuorossa oli ateriakastike ja homejuusto. 10 minuutin hauduttamisen jälkeen pannuun lensivät mandariinit ja viipaloitu päärynä. Tässä välissä laitoin riisin tulemaan. Riisin kypsyttyä lisäilin vielä mango & ginger-chutneytä - määrä oman maun mukaan.
  Tulos oli OK, ainakin vieraat ottivat jopa lisää

Pauliinan blogi

• 

  Että mua ärsyttää!

  Posted: February 6th, 2007, 6:24pm EET by pauliina.ranne

  Siinä varmaan ei ole mitään uutta, että mua ärsyttää.

  Raivoan Villelle heti kun hän tupsahtaa ovesta sitään: Eikö yliopisto voisi muuttua epistemologisesta koneesta ontologiseksi työpaikaksi? Eikö minua voisi kohdella marisevan nuoren naiivin aina bilettävän opiskelijan sijaan ihan oikeana ihmisenä, joka tekee töitä, vaikkakin sitten sellaisia, joiden sisältönä ovat opinnot? Ne opinnot kun nyt vaan sattuvat olemaan se syy, miksi herään aamuisin ennen seitsemää, miksi vietän päiväni muualla kuin kotona ja miksi en iltaisin pääse naapurin postitädin kanssa lenkille (900 sivua tenttiin, ei ehdi). Kyllä, ärsyttää, eikä se ärsytys mihinkään lopu, vaikka viisaat sanoisivat, että itsepä olen osani valinnut.

  No, myönnetään, naapurin postitäti oli keksitty juttu. Minähän asun muiden sisällä nyhräävien opiskelijoiden asuntoalueella, eikä täällä posti kulje iltaisin kuin netin välityksellä. Ja sitäkin ahkerammin. Jaksan aina vastata kaiken maailman mielipidekyselyihin, viimeksi tänään sekä Ylioppilaslehden mielipidekyselyyn että Suomen kielen laitoksen opiskelijakyselyyn. Ja vuolaasti, minuahan ärsytti. Eikä se ärsytys siihen loppunut, että pääsi vuodattamaan.

  Yön aikana ärsytys kuitenkin laantuu. Pääsyynä tähän on suhteellisen dramaattinen yöllinen raivokohtaus, jollaisen avulla saan aina purettua ahdistustani, jos on pakko. Se intensiivisen raivo, joka minusta purkautuu myös fyysisesti (hakkaan patjaa, lattiaa, seinää nyrkkeilläni) tosin voi joskus napsauttaa verisuonen aivoista poikki. Sitten loppuu raivoaminen kuin - seinään, lattiaan tai patjaan.

  Aamulla silmäni ovat itkemisestä niin paisuneet, etten jaksa yliopistolle. Vietän “rokulipäivää” kotona, tosin tenttikirjojen parissa. Ei, en todellakaan ole sellainen opiskelija, joka lusmuilee aina kun mahdollista ja lukee vasta viimeisenä yönä pää punaisena tenttiin. Minä olen pää punaisena jokainen mahdollinen päivä ennen tenttiputkea. Voin sanoa, että ärsyttää kun eräskin kaveri (tai ehkä tämän perusteella pikemminkin “kaveri”) suoranaisesti aliarvioi opiskelemista: töiden tekeminen se vasta jotain on: “Kun käyt töissä, sinulla on oikeus. Opiskelijana ei tarvi valittaa.” Itsekin hän on korkeasti kouluttautunut, mutta ilmeisesti aivan erilaisella ahkeruudella kuin minä.

  Ahkeruudestani huolimatta palkka, se paljon parjattu opintotuki, ei kasva. Opiskelijan osa on elää 259 eurolla kokonaisen kuukauden ajan. Arvelen, että hevosen tallipaikkakin maksaa Helsingissä enemmän. No, ei saa tietenkään unohtaa mahdollisuutta nostaa lainaa. Sehän oikeastaan tekee meistä opiskelijoista ihmisiä - että meille todella uskalletaan lainata rahaa. Että meillä on jotain taloudellista merkitystä - vaikkakin se sitten tarkoittaa sitä, että meidänlaistemme lainanottajien avulla pankit pysyvät pystyssä ja pankkineidit lihoavat.

  Tästä tekstin sävystä päätellen minua edelleen vähän ärsyttää. Se on kuitenkin luonteenomaista minulle, enkä voi mitään aivokemioillenikaan. Kyllähän sen tietää, että jos on vähän masentunut, ei ärsytyskään ole kaukana. Jos on vielä voimia sellaiseen. Itse en kai koskaan ole masentunut niin pahasti, ettenkö aina silloin tällöin jaksaisi raivota. Luojan lykky, vai?

  Ehkäpä ärsyyntyminen on merkki elämänhalusta? Että minustakin sillä on merkitystä, mitä Paavo Lipponen sanoo ydinvoimasta, pääseekö Zahra Abdulla ensimmäisenä maahanmuuttajana eduskuntaan tai otetaanko Ruotsissa käyttöön kotitalousvähennys (tai onko jo otettu).

  Kun Ville eilen illalla, ennen raivokohtaustani kysyi, millaisen hallitusohjelman minä tekisin, vastasin, että eipä juuri kiinnosta. Ei kiinnostanutkaan, koska raivostutti. Hallitusohjelma tuntui raivon rinnalla kovin mitättömältä asialta. Sellainen on masentuneen maailma (mitä minä siitä masennukseen taipuvana tiedän) - kaikki muu paitsi oma olo tuntuu mitättömältä tai vaihtoehtoisesti oma elämä tuntuu täydelliseltä mitättömyydeltä kaiken muun rinnalla.

  Raivokohtaus palautti minut maan pinnalle. Tänään jaksoin minäkin alkaa arvostella demareita.

Usko järkeen

• 

  Do we still need professional photo journalists?

  Posted: December 30th, 2006, 11:59pm EET by ville

  The Register has an interesting opinion peace by Sion Touhig about the demise of professional photographers/journalists:

  How the anti-copyright lobby makes big business richer

  …I’m a freelance professional photographer, and in recent years, the internet ‘economy’ has devastated my sector. It’s now difficult to make a viable living due to widespread copyright theft from newspapers, media groups, individuals and a glut of images freely or cheaply available on the Web. These have combined to crash the unit cost of images across the board, regardless of category or intrinsic worth. For example, the introduction of Royalty Free ‘microstock’, which means you can now buy an image for $1.00, is just one factor that has dragged down professional fees.

  I already hear you telling me to stop crying into my beer as the world doesn’t owe me a living, and that expanding imagery on the Web has democratised the medium. I’d partially agree with both arguments, as in my work of newspaper and magazine photojournalism you’re only as good as your last picture, and photojournalism in recent years has become infected with an unhealthy sense of elitism and entitlement which could do with a good kick up the arse…

  His main argument is that there’s no longer business available for persons who would like to be pros and that part of blame goes for organizations like EFF(I) who oppose current copyright system. I believe his first argument but the blame part is mis-guided. The real effect of anti-(C) lobby has been very small on actual legislation and most of the general public has never heard about these organizations. The real reason is the technological change, which has made it possible to take (almost) pro quality pictures and share them with global audience with fraction of the cost it used to cost before. The big business has been aggressive to reap the benefits but that’s just normal in market economy. As long as there’s persons willing to share their photos without “traditional” level of pay, the market will use them as more cost effective source of content.

  Do pro’s have still a place in this environment? At least Dan Gillmore believes that the answer is no:

  The pros who deal in breaking news have a problem. They can’t possibly compete in the media-sphere of the future. We’re entering a world of ubiquitous media creation and access. When the tools of creation and access are so profoundly democratized, and when updated business models connect the best creators with potential customers, many if not most of the pros will fight a losing battle to save their careers.

  Unless pro’s can start offering some real added value, I agree with Dan.

Pauliinan blogi

• 

  Joulu - mikä ihana tekosyy

  Posted: December 20th, 2006, 10:39pm EET by pauliina.ranne

  Kun koulu on ohi, tulee joulu. Vääjäämättä, vaikkei olisi aikonutkaan viettää sitä mitenkään sen kummallisemmin kuin tavallista lomaa. Erityisesti tänä vuonna minusta on tuntunut siltä, että ei ole mitään syytä juhlistaa kristikunnan suurta juhlaa - oma elämä asuntoremontteineen tuntuu niin keskeneräiseltä, sää ei viritä joulutunnelmaan eikä entistä kaupallisempi joulutohinointi saa joulumieltä aikaiseksi. Ja sitäpaitsi kun lähtee joulua karkuun kaupunkilomalle, ei odota niinkään joulua, vaan sitä lomaa.

  Koska on myös saanut maistella jouluruokia syksyn aikana jo kylliksi, ei odota notkuvaa joulupöytää. Ei odota yöllä syömistä, koska opiskelijana sitä elää toisinaan öisin ihan normaalia elämää yökahveineen ja -leipineen (kinkkua aina päällä! En ole nuuka studentti). Ei odota lahjoja, koska mitäpä sitä muuta tarvitsisi kuin uusia vaatteita ja muutamia osuvia kirjoja - niitä on kuitenkin melko turha lahjapaketeista toivoa. Kirjoja kyllä saa, mutta useimmiten hyvin kummallisia sellaisia: viime vuotinen Tiukkojen tilanteiden käsikirja: häät veti tässä suhteessa pisimmän köyden. (Siitäkin kyllä löytyi hauskuutta: tiedänpähän mahdollisesti joskus koittavissa häissäni, miten tehdä uusi puku pöytäliinasta, jos morsiuspuvulle sattuu jotain ikävää matkan varrella.)

  Oma leppoisuutensa joulussa on, jos sen vain antaa tulla muotovaatimuksia sille asettamatta. On hyväksyttävä se tosiasia, että mikään ei kuitenkaan mene käsikirjoituksen mukaan. Varmasti unohtuu kauppalistalta jotain, joka pitää viime minuuteilla ehtiä hakemaan kaupasta. Kuusi on vino ja varistaa jo sisään tuotaessa. Käsikirjoitus ohjastaa kaikkia katsomaan joulurauhan julistusta jo suhteellisen rauhoittuneessa mielentilassa. Meillä silloin päinvastoin alkaa villiintyminen, koska lahjat on vielä puoliksi pakkaamatta (ja on jo kiire!), ja kappas vaan, joku keksii, että lahjapaperi loppui - koska joku toinen otti sitä liikaa ja - kenen syy? Syyllistä etsitään puolisen tuntia.

  Joulu ei kuitenkaan olisi joulu kokonaan ilman käsikirjoitusta. Tietyistä perinteistä pidetään kiinni, jotta tämä perheen yhteinen hetki erottuisi kaikista muista vähemmän yhteisistä lomista. On haudalla käynti, joulukirkko, joulukorttimissikisat, lahjojen asetteleminen suuruusjärjestykseen, kynttilän sytyttäminen niin että äiti sytyttää ja lapsi lukee samalla Raamattua, kissoille jouluruokaa, lapsosiksi taantuneille nuorille puuroa ja manteli (tai jos manteleita ei ole, pähkinä, joka pilaa koko puuron tai jos joku on pahalla päällä, monta mantelia, että kaikki tulisivat iloisiksi).

  Kummallisiakin tapoja, mutta kummallisella tavalla yhteisöllisyyttä luovia. Vaikka aina joku suuttuu jossain vaiheessa jouluaattoa, aaton jälkeen alkaa tilanne rauhoittua. Jännitys on poissa, ja kaikki alkavat vetäytyä omiin maailmoihinsa. Hyvin äkkiä kaikki alkaa ja hyvin äkkiä kaikki on ohi. Siinä on osa joulun erityisyyttä - ja ikävyyttäkin. Sen enempää sitä touhua tuskin kuitenkaan jaksaisi.

  Turhaan kai siis murehdin sitä, että joulumieltä ei vielä ole. Kyllä se tulee ajallaan. Kun paketteja avataan… Antaminen ja saaminen tekevät joulusta kuitenkin muita juhlia sisällyksekkäämmän. Aikuisenakin sitä tosissaan odottaa lahjoja - ja niiden jakamista seuraavaa rauhoittumisen aikaa. Vihdoinkin aikaa itselle ja läheisille ilman huonoa omaatuntoa!

  Vaikka lähdemme täksi jouluksi pois perheiden luota, lomastamme tulee vääjäämättä jouluinen: lahjoja on hankittu ja jouluista ohjelmaa suunniteltu. Alamme joulun oikeastaan jo etukäteen: Perjantaina avaamme lahjat, syömme ehkä vähän jouluisia ruokia ja minä laulan. Matkalla tutustumme paikallisiin jouluherkkuihin eikä joulukirkkoa jätetä missään tapauksessa väliin. Tämän vuoden käsikirjoitus poikkeaa kyllä jossain määrin entisistä, mutta mitäpä sitä joka vuosi tekemään edelliselle leffalle jatko-osaa? Kun koulu on syksyllä ohi, tulee joulu, ja se joulu on juhlaa siitä yksinkertaisesta syystä, että loma keskellä vuoden pimeintä aikaa on hyväksi ihmiselle, hyväksi koko ihmiskunnalle. Ei Jeesus turhaan tänne syntynyt.

Usko järkeen

• 

  Gowers review to shape IPR-policy

  Posted: December 7th, 2006, 3:50pm EET by ville

  (This text will be published also in OSSI’s blog)

  Former Financial Times editor Andrew Gowers has published a very comprehensive study on the IPRs in United Kingdom, which is a product of extensive public consultations and careful analysis of received data. The review was commissioned by the Chancellor in the 2005 Pre-Budget Report to look at patents, copyright and trademarks and how IP is awarded and enforced

  While the public discussion is likely the to concentrate on the review’s sections pertaining to private copying and additional enforcement of IPRs, the document covers also other themes. For example, it discusses about alternative options for IPRs including keeping material secret, patronage, prizes and open source. The study argues that:

  The approach of ‘open source’ is for creators to allow open access to their
  products, ideas and inventions, enabling information to be freely shared and developed. This keeps transaction costs low and has allowed user-driven innovation to flourish. Examples of open source projects include the Linux operating system and the Firefox Internet browser. The incentive mechanism for contributors is reputation. However, open source has some serious limitations; for example, the incentive mechanism is usually financially weaker than using IP in its conventional commercial form and hence contributors often rely on supplementary sources of income.
  

  From the perspective of OSSI, the most relevant substantial section is about the software patents. Here the study takes a rather sceptical view :

  
  “There have been calls in the UK to introduce pure computer software patents to
  ensure that innovation is properly protected and encouraged. In Europe, patents are not granted for computer programs as such, but patents have been granted to computer-based innovations provided they have a technical effect. In the USA, pure computer software patents can be granted. The evidence on the success of pure computer software patents is mixed. The software industry in the USA grew exponentially without pure software patents, suggesting they are not necessary to promote innovation. The evidence suggests software patents are used strategically; that is, to prevent competitors from developing in a similar field, rather than to incentivise innovation.”
  

  The problems of software patents have apparently been raised especially by SMEs. The following arguments are very familiar to anyone who has followed the recent European discourse:

  Several submissions to the Call for Evidence, for example the Professional Contractors Group’s submission, argued that software should not be patentable in principle. Where freelance businesses develop software, they rely on copyright to protect it. This protection is free and automatic. …Introducing pure software patents could raise the costs for small software developers to mitigate against risks surrounding R&D, thereby inflating the capital needs of software development.

  It is therefore not surprising that the outcome of the study is that software patents should not be extended from the current situation. Of course, it is quite hard to describe what this means in practical terms because the EPO practice and national practices varies a lot. The recent Aerotel Ltd v Telco Holdings Ltd case aimed at answer the question and created a new four-step test, which is now already being used by the UK Patent Office:

  (1) properly construe the claim;
  (2) identify the actual contribution;
  (3) ask whether it falls solely within the excluded subject matter; and
  (4) check whether the actual or alleged contribution is actually technical in nature.

Pauliinan blogi

• 

  Tämä minun piti lähettää Kirkko & kaupunki -lehteen, mutten tohtinut

  Posted: November 13th, 2006, 9:10pm EET by pauliina.ranne

  Kirkollisvaalit tulivat ja menivät. Kadunvarsimainonta herätti huomiota, ja lehdetkin tarttuivat hanakasti aiheeseen. – Helsingin sanomain juttu maanantaiaamuna 13.11. ennen viimeistä äänestysmahdollisuutta vahvisti itselleni, että äänestys tosiaan tapahtuu kirkossa, ei kirkkoherranvirastossa, niin kuin olin siihen asti arvellut. Kiitos Hesari! Sain sen välityksellä paljon ytimekkäämmin ja kuvallisemmin varmistuksen sille, mitä lukuisat K&K -lehdet eivät minulle paljastaneet.

  Kaikki tarvittava informaatio äänestämisestä kyllä löytyi äänioikeusilmoituksesta – mutta ah kuinka sekavasti. En todellakaan uskaltanut luottaa sen perusteella siihen, että minä Mellunkylän seurakunnan jäsenenä olisin voinut suorittaa velvollisuuteni jollakin keskustan ennakkoäänestyspisteellä.

  Kirkon ja kaupungin tiedotus taas hukkui paljouteensa. Minun mieleeni jäi päällimmäiseksi seuraava viesti rakkaasta kirkollislehdestämme: ”Osassa seurakunnista äänestyspaikka on eri sunnuntaina kuin maanantaina. Oman äänestyspaikan sijainnin voi tarkistaa tämän lehden seurakunnallisista ilmoituksista —.” Ja kun yritin tarkistaa asiaa, tietoa siitä oli juuri muutaman rivin verran: Mikaelinkirkko, Emännänpolku 1 — klo 12-18 seurakuntavaalien äänestys.”

  Moni sellainen, joka ei ole ennen äänestänyt kirkkovaaleissa, ei varmasti laillani tiennyt, minne olisi pitänyt mennä. Sisareni, vastavalmistunut filosofian maisteri, ihmetteli jälkikäteen, että olisiko hänkin tosiaan voinut käydä Tennispalatsissa tai Kampin keskuksessa mukavasti antamassa äänensä. Avomieheni taas kävi uurnilla viime minuuteilla ja äänesti summan mutikassa jotakuta nuorta – kun yritimme yhdessä tutkia, kuka hän oli, vaalikone oli jo suljettu. Tietoa oli, mutta aina me olimme liikkeellä väärään aikaan. Tai… ehkä meitä nuoria aikuisia ja vuosituhansia vanhaa kirkkoa ei ole synkronisoitu lainkaan yhteen.

  Jos nuoria ja nuoria aikuisia halutaan uurnille, on äänestämisestä tehtävä vieläkin helpompaa kuin se tänä syksynä oli. Edistysaskeleita kirkon uudistamiseksi on tehty, mutta ilman nuorten osallisuutta uudistukset ovat vanhana syntyneitä. Ehkä olisi aika tarjota tietoa ytimekkäästi, ärsyttävästikin, mutta niin, että sen perille meno olisi varmaa. Vai onko kaikessa sittenkin kysymys vain siitä, että meitä nuoria ei kirkko todellakaan enää kiinnosta? Tiedon hakeminen sen eteen tuntuu siksikin niin tuskalliselta – ja turhalta.

• 

  Hiomaton timantti?

  Posted: September 20th, 2006, 11:12pm EEST by pauliina.ranne

  “Kai sen tarvii olla aika hiottua tekstiä?” kysyin, kun aloin pitää tätä tarinapalstaani. Katriina-siskoni vastasi, että ei tietenkään. Blogin idea on kirjoittaa kepeästi ja freesisti. Teksti voi olla melkein kuin ajatuksen virtaa (mutta ei aivan, eihän pelkkää virtaa pysty erottamaan kaaoksesta). Rivien välistä annoin itseni ymmärtää, että pitäisi kirjoittaa myös lyhyesti. Ei nykyihminen muuten minua lue. Vai lukeeko?

  Kirjallisuuspiirimme Luotaajat kokoontui juuri äskettäin luonani. Puhuimme paitsi tämän illan kirjasta, Tove Janssonin Kuvanveistäjän talossa -lapsuusmuistelmista, myös lukemisesta ja kirjallisuudesta yleensä. Miten lukemattomia lukemattomia kirjoja minulla onkaan vielä edessäni, aloin jälleen miettiä, kun monet todistivat silmät loistaen Millerin, Waltarin, Dostojevskin, Saramagon, Austerin nautittavuudesta. En voinut kuitenkaan olla ajattelematta, kuinka minua odottaa juuri nyt vain 1200 sivua tenttikirjallisuutta. Niiden sivujen väliin on raskasta piilottaa edes yhtä hyvää romaania.

  “No, miksi luet tentteihin sitten niin tarkkaan? Ei sen lukemisen tarvitse olla niin hiottua. Silmäillen vaan läpi; sillä minäkin oon selvinny nämä vuodet.” Äänessä oli ainedidaktiikan pikkuryhmäni älykkäin tyttö. Melkein aloin uskoa, että minustakin voisi tulla yhtä älykäs silmäilytekniikalla. Mutta ei sittenkään. Jos kerran opettajaopiskelijan on tultava itsensä näköiseksi pedagogiksi, niin eikö siihen ole silloin jokaiselle vain oma tiensä? En voi kävellä itseni yli, vaikka kuinka haluaisin. “Luen ne kirjat joko kunnolla tai en lainkaan”, ajattelin ja hymyilin vain. Enää ei ollut siitä ajatuksesta apua, että muutkin joutuvat kärsimään tuhannen sivun painon alla - löysivät rattaat, neropatit!

  Näyttää siis siltä, että itse olen kärsimykseni valinnut. Sattui nimittäin niin somasti, että sain kiertoteitä hankittua itselleni kaikkien kirjojen tiivistelmät - pelkästään ne lukemalla pitäisi tentistä kuulemma selvitä. Lupasin harkita asiaa; jos vaikka yhden kirjan skippaisin kokonaan. Se on jo uhraus.

  Tässä valossa voi kuulostaa aika paksulta seuraava väite: “En pidä lukemisesta.” Ilmoitin näillä sanoilla ajatukseni, kun ensi kertaa olin Luotaajissa mukana. “Siis opiskelet suomea; haluat opeksi, muttet pidä lukemisesta?” “Niin, se on se kirjallinen paha mukana tuossa äidinkielen opettajan tutkinnossa - minä kun haluaisin opettaa vain lingvistiikkaa, kieltä.” Mutta miten absurdia se olisikaan? Ei kieli kai elä ilman kirjallisuutta, ei ainakaan täydessä loistossaan.

  Nykyään pidän lukemisesta (ja pidin jo silloinkin, ainakin sanomalehtitekstien muodossa, mutta sitä en laskenut). Tarvitsisin siihen vain ihan pikkariikkisen enemmän aikaa - Janssonin kirjaa aina harvakseltaan metromatkoilla lueskeltuani en voi sanoa saaneeni siitä paljoakaan irti. Viisi minuuttia ja puoli sivua - sitten nukahdin univeloistani johtuen - kunnes taas heräsin, luin vielä sivun ja sen jälkeen oltiinkin jo perillä. Tarvitsen siis niitä tiivistelmiä; kyse kun on prioriteeteistä. Käyvätkö pedagogiset oppikirjat yli kaunokirjallisuuden helmien?

  Jos siis en aina aivan rakasta lukemista, kirjoittamiseen minulla on toisenlainen suhde. Se saa minut unohtamaan ajan - en välitä epäergonomisesta kirjoitusasennosta, en hartioiden tuskanhuudoista, en viinilasista lähelläni - enkä väsymyksestä. En edes havainnoi ihmishahmoja ympärilläni. Vain luominen puhuu. Ja millaista kieltä! Sitä en lingvistinäkään pysty, tai halua alkaa, erittelemään.

  Musiikin ammattilaiset kuulemma monesti hävittävät kyvyn ottaa musiikki vain taustamusiikkina, pohjana jollekin muulle toiminnalle, sillä heidän kokemuksensa ja taitonsa ruokkivat heitä analysoimaan liikaa. Ehkä minulle on käynyt samankaltaisesti. Menetin taitoni “vain lukea”, kun aloin opiskella kirjallisuutta. Se ei kuitenkaan tehnyt minulle pahaa. Aloin analysoida, ja se antoi minulle potkun lukea enemmän; analysoida enemmän! Se on minulle sitä lukemisen nautintoa. Hajoittaa teos palasiksi, ja rakentaa uudelleen, oman mieleni mukaan. Ja vieläkin enemmän: Kertoa muille havainnoistani, saada siitä palautetta, kuunnella muiden havaintoja; virittää keskustelua elämän kaikista puolista, ei vain niistä arkisista, joista juttelee muuten. Siksi kai parhaita ihmisiä ympärilläni ovat ne, joiden kanssa voin puhua kirjoista (ja elokuvista, jos sivupoluille lipsutaan).

  Kirjallisuus on minulle Helmi. Luotaajat on minulle Harrastus. Kirjoitan Blogia - en ajatuksen virtaa, en lyhyttä ajankohtaismassaa, vaan jotain melkein kirjallisuutta. Siinäpä ainakin tavoitteeni - kirjoittaa hiottua tekstiä. Se on myös sellainen kotikutoinen kirjallisuuden määritelmä.

• 

  Heikosti positiivinen?

  Posted: July 27th, 2006, 10:56am EEST by pauliina.ranne

  Miten sitä on niin malttamaton? Pesee kalliin ilmanpuhdistuslaitteen aineella, jota sen huolto-ohjeessa ei suinkaan suositella. Ja vain siksi, ettei jaksa odottaa seuraavaan päivään, jolloin saisi sitä oikeaa ainetta kaupasta.

  No, kone ei kai mennyt pilalle astianpesunesteestä, eikä se säkäyttänyt oikosulkuakaan, kun aamulla sen käynnistin puhdistuskennon oltua kuivumassa vain vaivaiset kahdeksan tuntia. Ohjeen mukaan kennoa olisi pitänyt kuivattaa vuorokauden. Hätä oli taas kova.

  Kuinka moni meistä oikeastaan lukee käyttö- ja huolto-ohjeita? Ja kuinka moni niitä kirjaimellisesti noudattaa? Perheenäidistä se voi olla ajanhukkaa, kotinörtti haluaa tutustua laitteeseen “minä itte”. Minä taas kyllä luen ohjeet, suorastaan maanisesti. Mutta lipsun sitten hätäisyyttäni tekemään jossain määrin niiden ohi. Monta kertaa on tullut tungettua imuriin vääränlainen pölypussi, kun ei löytynyt kotikaapista sopivaa; kattolamppu on tullut ruuvattua kattoon virran ollessa päällä, kun ei jaksanut sammuttaa pääkatkaisijasta; matot on tullut pestyä pesukoneessa, kun ei ollut juuriharjaa. Vaivalle löytyy kansankielestä nimitys. Se on hätähousu eli hätky.

  Mutta parempi hätky kuin mutku, sitku tai eiku. Mutkulla on aina selitys takataskussa; mikään tapahtunut ei ole mennyt niin nappiin, etteikö sitä seuraisi toteamus “mutku sit kävi niin ja…” . Tuntuu kuin mutku selittelisi kaiken aikaa omaa huonoa tuuriaan muista johtuvaksi taudiksi - todellisuudessa mutkun elämää saattaa hallita aikaansaamattomuus, vetelyys, päämäärättömyys.

  Sitku odottaa tulevaisuutta. Elämä ei ole nyt, se on huomenna. Mañana. Eikä elämä koskaan tule, koska se on aina vasta huomenna todellisempaa. Sitku kärsiikin abstraktiotasolla liikkumisesta; hän on vieraantunut paitsi elinympäristöstään ja sen ihmisistä myös omasta fyysisyydestään.

  Eikulla ei ole päivää, jolloin hän voisi olla samaa mieltä ystävien, työtoverien tai lehden uutisten kanssa. Ei, aina on väitettävä vastaan. Eikun elämänsisällöksi nouseekin rytmikäs väittelyiden ja niistä johtuvien harmittelujen aaltoliike. Hänen elämänsä on taistelemista mielipiteistä; eiku on yksinäinen susi jyrkkine kannanottoineen.

  Kirjoitettuaan auki nämä kaikki ikävien ihmisten käyttäytymistavat hätky minussa ei kuitenkaan rauhoitu. Ehkä olenkin sekä hätky että mutku ja joskus myös eiku ja etenkin sitku. Hätäännyn analysoimaan itseni piloille, kunnes taivaasta kuuluu ääni: Let it be! Annahan sie jo ittelesi armoa! Miksi kenenkään täytyy täsmälleen tietää, mitä on? Ei se ole edes mahdollista.

   

  Helena Sinervo kirjoittaa viisaasti Eeva-Liisa Mannerin suulla kirjassa Runoilijan talossa: “Nykyisyydessä eläminen merkitsisi sitä, että matkalla kauppaan emme ajattelisi ostoslistaa vaan pallonivelen liikahduksia polvessa. Sellainen elämä olisi epäinhimillistä.” Ihminen on tarkoitettu elämään kuin hiukan edellä itseään, näkemään oman varjonsa. Eikö se ole viisautta?

  Virpi Hämeen-Anttila taas arvioi eräässä kolumnissaan, kuinka viisasta on olla huolehtivainen, huolissaan. Se on ollut ihmisen, etenkin naisen tapa selvitä eloonjäämistaistelussa. On täytynyt huolehtia jälkeläisistä sillä aikaa kun uros on ollut ruoanhakumatkalla. Uroksen huolehtiminen taas on jäänyt juuri tälle tasolle, ruokaan. Sen välinpitämättömyys esimerkiksi pentuja kohtaan selittyykin Hämeen-Anttilan mukaan sillä, että ainahan se voi “siittaista” pari lisää ihan kenen naaraan kanssa tahansa. Naaraalle pennun menettäminen on tuskaisempaa; vaivalla kasvatettujen pentujen kuolema merkitsisi valtavaa resurssien hukkaamista.

  Nyt kun rupeaa ajattelemaan kaikkia näitä “negatiivisia” ihmisen taipumuksia - hätäilemistä, selittelyä, haihattelua, vastaanvänkäämistä, huolehtimista - ei voi kuin todeta, että niitä täytyy olla. Yhteenlaskettuna pienet pitoisuudet hätkyä, mutkua, sitkua, eikua ja “äitiä” muodostavat positiivisen luvun. Se on sitä Sinervonkin mainostamaa inhimillisyyttä. Ihmisen yhteenlaskettu summa onkin selvästi positiivinen! Negatiivisuus kumoutuu, kun kysymyksessä on kokonaisuus. Kuten tavataan sanoa, ihminen on enemmän kuin osiensa summa.

  Miksi siis kiintyä itsensä lataamiseen yksittäisillä negatiivisilla arvoilla? Miksi kohdistaa ajatuksensa mitättömyyksiin? Kun keskittyy täydellä teholla ilmanpuhdistimen oikeaoppiseen käyttämiseen, ei voi kuin epäonnistua. Se on ajanhukkaa! Välttämättä ei löydy yhtä oikeaa puhdistustekniikkaa, yhtä ainoaa ainetta, yhtä ainoaa kuivumisaikaa. Ja koneen rikkoutumista ei aina voi välttää, vaikka tekisi kaiken täsmälleen niin kuin ohjeissa sanotaan.

  On siis vapauduttava - senhän tiesivät jo muinaiset marxilaiset! On vapauduttava ominaisuuksien syövyttävältä vaikutukselta; taipumusten kohtuukäyttö on terveellisintä. Olkaamme siis enemmän kuin yksittäiset ominaisuutemme meissä. Olkaamme vapautettuja itseämme kahlitsevista määritteistä. Olkaamme vahvasti positiivisia!

• 

  Tylsää, tylsää

  Posted: July 13th, 2006, 2:43pm EEST by pauliina.ranne

  Helsingin sanomilla blogeja riittää (22 kappaletta). Olen toistaiseksi seurannut niistä vain yhtä, Vapaata pudotusta. Siinä kaksi toimittajaa analysoi laihdutuskuuriaan. Alussa blogi oli mielenkiintoista seurattavaa - uusi vinkkejä itsensäkin kunnossa pitämiseen. Tällä hetkellä sitä lukiessa kuitenkin tuntuu kuin olisi saanut eteensä naistenlehtien terveysjuttujen toisintoja. Ei mitään uutta auringon alla, kun keskitytään elämän kaikkein alkukantaisimpiin asioihin kuten syömiseen, liikkumiseen ja nukkumiseen. Tämän kirjoituksen otsikko onkin poimittu kyseisen blogin otsikoiden joukosta; ikään kuin sen toimittajatkin olisivat vaipuneet tylsyyden valtaan laihdutuskuurin alkuhuuman hävittyä.

  Onkohan omalle blogilleni käymässä kuten toimittajapari Ojansivulle ja Mäntyselle? Jutut kuihtuvat, koska aihe on rajallinen eikä enää ruoki lukijoita. Kommentteja laihdutusblogille ei ole sadellut aikoihin. Itse olen jumittunut tuskaani ja ahdistukseen, jonka lukeminen ei voi olla mukavaa. Tylsintä kuitenkin on minulla: en ole pelkästään kirjoituksieni tasolla jämähtänyt vaan monessa muussakin mielessä jumissa. Mutta pohjalta on vain yksi suunta, ja se on ylös! Ja, kuten Maikki rohkaisi minua sunnuntaina, kaikki mahdollisuudet ovat vielä auki! Minun ei tarvitse jäädä, jos en pysty.

  Kivikon solu alkoi kuitenkin eilen muuttua, kun sain vihdoin, kahdeksan kuukauden väliaikaisuuden jälkeen sinne rakkaat mukini, koriste-esineeni, kelloni, lipastoni, tärkeimmät kirjani, paperini ja kaiken sellaisen, joita ilman kyllä selviää mainiosti, mutta jotka tekevät tilapäismurjusta oikean kodin, tässä tapauksessa hieman tyttömäisen, mutta käytännöllisen huoneen. En yhtään häpeä myöntää, että rakastan esineitäni! Olen siis materialisti, jos se tarkoittaa sitä, että on niin kiintynyt tavaroihinsa, ettei pysty tekemään kotia ilman niitä.

  Yhdyn Pablo Nerudan, yhden lempirunoilijani sanoihin, kun hän ylistää tavaroiden arvoa: “— // Rakastan / kaikkia esineitä, / en vain / kaikkein suurimpia / vaan / ihan / loput / toman / pieniäkin, / sormustinta, / kannuksia, / lautasia, / vaaseja. // —” Esineiden kautta löytää pienen pieniä ajan hippusia; yksikin vaasi tuo mieleen työtoverin ja sen onnellisen ajan edellisessä solussa, kun olin lopettamassa työkautta ja siirtymässä takaisin opiskelijaksi. Miten onnellinen olin! Miten täynnä mahdollisuuksia elämä! Työkaveri antoi kauniin maljakon muistoksi yhteisistä hetkistä - ja koska se hänen mielestään sopi niin hyvin vaaleanpunaiseen hentoon huoneeseeni.

  Jokaisella esineellä on paitsi tarinansa, myös merkitystä kodin viihtyvyydelle. On helpompaa tarkistaa aika, kun on kello seinällä, ei pelkästään kännykässä. On vähemmän raivostuttavaa leikata paperia kunnollisilla saksilla kuin kämppiksen laatikosta lainatuilla vinoilla ja tylsillä halpiksilla - ja lopputulos on ihan toinen! Yksinkertaisesti pienet esineet, myös ns. koristekrääsäksi kutsuttu, tekee ympäristöstä usein herttaisemman, persoonallisemman ja siten kotoisemman. Kuten Neruda sen sanoo: “— // Voi minun päiviäni, / kaunis / on planeettamme, / —”. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin jatkaa: “— / täynnä piippuja / joita käsi / kuljettaa / sauhupilvessä, / —”. Ehkä kaikki voi tosiaan olla kaunista, sillä kauneus on katsojan aivoissa. Eivät kaikki lue tätä Nerudan ajatusta ironisena. Ja kuka voi väittää, etteivät monet lehtikuvat katastrofialueilta, sodista, pakolaisleireiltä olisi muodollisesti kaunista katseltavaa, jos kuvaaja on onnistunut teoksensa estetiikassa? Katsokaapa vaikka Flikcristä: [flickr.com]

  Mutta jos ihmisen elämä on pelkkää “— kaikenlaista kamaa, / käppyräisiä kenkiä, / kangasta / kultaa / — / silmälaseja, / nauloja, / luutia, / kelloja, nastoja, / kolikoita, pehmeää / pehmeämpiä tuoleja —/”, niin kauneuden hahmottaminen voi muuttua tylsäksi. Kauneus kun ei ole pelkkää esinemassaa. Nerudakin puhuu planeetasta, mikä viittaa holistiseen tapaan hahmottaa elinympäristöämme: siihen kuuluu kaikki elämän osaset, muodot, hiukkaset, ilmiöt, abstraktiot, jotka havaittavissa (tai oletettavissa) on.

  Tylsää, todella tylsää voi olla, jos jumiutuu stabiiliin esinemaailmaan, jonne ei enää mahdu yhtään uutta tavaraa tai josta ei voi luovuttaa yhtään vanhaa pois. Paras esinekokonaisuus on kaiken aikaa muuttuva; jokaisen asunnon, elämänmuutoksen, jopa vuodenajan, mielentilan, palkkapäivän jälkeen muutokselle avautuu mahdollisuus. Jotkut muuntelevat esinemaailmaansa kaiken aikaa, jotkut vain ulkoisen tarpeen tähden, ja jotkut - siis vähemmistö kuitenkin? - eivät hahmota ympäristöään niin, että tietäisivät, millaista elämää esineet ovat eläneet, eivätkä ymmärrä muutoksia, vaikka niitä tekisivätkin. Vaikeasti selitetty? Annan esimerkin: Jos matto on ollut samassa paikassa puoli vuotta, joku voi tämän puolen vuoden jälkeen kysyä, minne matto pitäisi tamppaustelineeltä tuoda. Missä se siis oli ollut ennen tamppausreissuaan, ei tämä tiennyt, vaikka asustikin (osittain) kotia, jonne matto kuului.

  Monille esinemaailman jatkuva rekonstruoiminen, tavaroiden analysoiminen, niihin liittyvän historian pohtiminen näyttäytyy tylsänä ja turhana elämänsisältönä. Mutta kuinka moni elää tavaroidensa kautta? Ainakin minä ja muutama ikävystynyt eläkeikää lähentyvä työtön perheenäiti.

  Ei, ei ole tylsää odottaa, että saa viedä kirjahyllyn ja pienet seinähyllyt kotiin. Ei ole tylsää suunnitella, minne tällä kertaa ripustaisi Islannin kartan. Tylsyyttä on puhua (tai kirjoittaa) siitä liian usein. Ja tylsyyttä on, jos kauneuden hahmottaminen jää vain kodin seinien sisäpuolelle.

   

• 

  Nopeesti, nopeesti!

  Posted: July 6th, 2006, 1:09pm EEST by pauliina.ranne

  Aika menee nopeasti, mutta nopeammin kuljen minä. Äiti sanoo, että jo pienenä olin hätäinen, mikä yleensä tarkoittaa sitä, että en jää turhaan empimään suuriakaan ratkaisuja, vaan saan aikaiseksi. Mutta sillä on tietysti varjopuolensa, kuten viime viikolla sain kokea.

   

  Jokainen saa joskus takkiinsa tavalla tai toisella. Oma typeryys kuitenkin harmittaa suunnattomasti – enemmän kuin pelkkä rahanmenetys siinä harmittaa se, että olisi voinut estää tapahtuneen vain hieman maltillisemmin toimien. Nyt kun muistelen ystävien ja tuttujen yhtä onnettomia juttuja, en kuitenkaan voi olla kateellinen: eräs tuttuni menetti monta sataa euroa, kun ”kaveri” varasti pöytälaatikosta. Yhden tutun vuokrarahat vietiin käsilaukusta baarissa. Ja kolmannen tienestit ovat muuten vain aina menneet ”vääriin käsiin”, kun hän harva se päivä sortuu älyttömiin ostoksiin.

   

  Minun rahojani ei vedetty viemäristä alas, vaikka niin mielessäni kuvittelenkin: näen rahojen katoavan käsistäni kahdenkympin seteleinä pytyn pyörteisiin. Todellisuudessa ne siirtyivät sähköisesti Hoasille, joka sentään on yritys, joka ei saa tehdä voittoa. Hoasin ylimääräiset tienestit menevät mm. talojen kunnostamiseen eli meistä opiskelijoista välittämiseen. Sillä on merkitystä.

   

  Hoas on ollut suunnattoman ystävällinen minua hullua auttaessa; milloin olen vekslannut kämppää, milloin perunut irtisanomista, milloin tarvinnut asuntoa sillä minuutilla kun olen asioinut paikan päällä. Käytän samaa taktiikkaa myös lääkäriä tarvitessani – kun soitan YTHS:lle, olen aina se ensihoidon tarvitsija, hysteerisessä tilassa soittava epätoivoinen potilas. Yleensä olen saanut lääkärin samalle päivälle.

   

  Tällainen taktiikka on minua omimmillaan. Aikuiselämässä sitä kuitenkin täytyy tajuta, etten saa kaikkea tänne ja heti – moni muu voi tarvita apua nopeammin ja enemmän kuin minä. Sitäkin tämä remontti remontin jälkeen auttaa oppimaan. Malttia. Kärsivällisyyttä. Tolkkua. Riskien arviointia. Päätösten harkintaa. Suhteellisuudentajua.

   

  Eikä elämä aina voi olla kivaa, valitettavasti (aah, mikä asiakaspalvelufraasi, paitsi että näin suoraan sitä ei kyllä voi asiakkaalle sanoa). Muistan kun kerran lapsuudessa, kesänä, jolloin pelattiin, laiskoteltiin ja vain oltiin siskojen ja heidän kaveriensa kanssa, oltiin eräänä päivänä jo täysin kyllästyneitä siihen kaikkeen joutilaisuuteen. Mikään peli ei tuntunut enää kivalta. Mikään laiskottelun muoto ei enää viihdyttänyt. Mietittiin yksissä tuumin, mitä tehdä. Kukaan ei tuntunut keksivän mitään ideaa, kunnes Sallan sen ajan paras kaveri Karita tokaisi: ”Hei nyt mä tiedän.” Uteliaisuutemme heräsi. ”Nyt Karita on keksinyt jotain uutta, mitähän se on…” Karita: ”Tehdään jotain tosi kivaa, josta kaikki tykkää.”

   

  Niinpä. Nyt vain täytyisi keksiä, mitä tosi kivaa löytyisi, jonka avulla voisin unohtaa ja suunnata ajatukset tulevaan. Sillä pian elämä on jo ohi. Ja koska elämä on vain yksi, ei aikaa ole koskaan liikaa. Sitä paitsi myös ne vähemmän nopeat erehtyvät! Ajattelin nyt kuitenkin alkaa puuhata jotain vähemmän riskialtista; päätin alkaa maalata tauluja. Ja syksyllä mennään Villen kanssa tanssikursseille. Tosi kivaa, koska Villekin tykkää.

• 

  Ei mitään uutta auringon alla, paitsi kohde vain vaihtuu

  Posted: July 3rd, 2006, 4:17pm EEST by pauliina.ranne

   

  Jos hinta täydellisestä typeryydestä on 400 ja rapiat päälle, se on kovin vähän. Välillä sitä vain miettii, miksi elämästä täytyy tällaisia oppirahoja maksella – ja onko niistä mitään iloa kenellekään. En usko, että Hoaskaan minun kaksoisvuokristani, peruutusmaksuistani, siirtorahoista paljoakaan hyötyy.

   

  Mitä siis minulle viimeksi on tapahtunut? Homekatastrofin jälkeisessä masennuksessa aloin hätäillä; päätin vaihtaa solua. Sain kuin sainkin Hoasin tarjouksen Koskelasta; allekirjoitin, lähdin siivousreissulle, ja sitten tuli stoppi. Pienestä allaskaapin homeisesta tai muuten vain epämääräisestä hajusta johtuen päätin, etten vaihdakaan kämppää – en uskalla. Oliko tämä luonnollista homepelkoa vai täyttä hysteriaa? Hyvä kysymys, esittäkää vain suoraan päin naamaa pois. Vastaan myös suoraan: typeryyttä. Kuka homeallergikko (tai muuten vain tarkka ihminen) muuttaa asuntoon, jota ei ole etukäteen käynyt tupatarkastamassa?

   

  Hoas oli ystävällinen, mutta ei poikennut säännön säännöstä. Se mikä on maksettava, on maksettava. Ja siihen tyydyn; ajattelen, että sain nämä rahat jonain muuna ilmaisena joskus, ja hyvin vielä muistan keneltä ja miten. Jos paha jää kaivelemaan, niin kyllä ne hyvät teotkin muistetaan.

   

  Näin siis toimii Pauliina Ranne, mutta tuskin juuri kukaan muu. Mutta sen minkä tein, sen tein. Ja sillä on ehkä enemmän merkitystä elämälleni kuin uskoisikaan. Tuntuu kuin perjantaina olisivat silmäni auenneet: tajusin, ettei mikään Hoasin solu enää voi tuntua kodilta sen enempää kuin Kivikon kuppainen huone ja sen keittiö roskalavalta haettuine kalusteineen (ihan totta; yks kaunis aamu kämppis hihkui riemua, kun oli löytänyt lavalta uuden pöydän…). Opiskelijana sitä on taivuttava elämään opiskelijan elämää – sen nurjapuolia ja isoja iloja. Rumia asuntoja ja pitkiä aamu-unia. Kämppiksiä, jotka eivät siivoa ja keittiöitä, jotka ovat tyhjiä ja helposti siivottavissa. Vessoja ilman kynnyksiä (kaikki äänet kuuluu ihan varmasti keittiöön ja makkariinkin asti) ja asunnon korjauspalveluja ilman kustannuksia. Puutteita ja etuja.

   

  Nyt suuntaan kohti elämää – entistä köyhempänä, mutta ehkä läksyni vihdoinkin oppineena – joskus uusintatenttiin täytyy mennä kahdesti. Ja niin kauan kun kukaan ei ole kuollut tai edes loukkaantunut, kuten entinen hyvä kämppikseni Kata aina sopivaan saumaan totesi, kaikki on hyvin.

   

  Ja niin on minullakin. Kaikki on hyvin. Näin selkeää, puhdasta ja kaunista lausetta en olekaan aikoihin päästänyt suustani. Loppujen lopuksi kaikki on hyvin. Minä lähden tästä kotiin Kivikkoon, ostan jäätelön matkan varrelta, keitän kahvit ja menen päiväunille. Taustalla soi lintujen kuoro, ikkunasta tulee raikasta ilmaa sisälle, kämppis viettää hiljaiseloa omassa huoneessaan. Olen siis opiskelijan paratiisissa! Villekin siellä viihtyy, mikä ei suinkaan ole asunnon ansioista pienimpiä – asian voisi sanoa myös seuraavasti: niin kauan kun on nettiyhteyttä, on elämää.

   

  Siirto uuteen ulottuvuuteen siis suoritettu. What next?

    

• 

  Meiltä löytyi hometta, minkä jo tiesin

  Posted: June 21st, 2006, 12:19pm EEST by pauliina.ranne

  Nyt ei auta muuta kuin kirjoittaa. Jos se vaikka helpottaisi oloa. Päätäni painaa ehkäpä tähänastisen elämäni suurin tuska. Tekisi mieleni huutaa ja sitten heti muuttaa - järjestää tuskani pois päiväjärjestyksestä. Mikään tällainen vaan ei tapahdu hetkessä. Hoasiltakin sanoivat vaan, että katsotaan. Mitään ei voi tehdä tänään, heti nyt.

   

  Kärsivällisyyteni on ollut koetuksella viimeiset kahdeksan kuukautta. Viides marraskuuta jo tiesin, että asunnossamme on hometta, mutta vasta eilen saimme homekoirien avulla varmuuden, että keittiön ja eteisen välisessä seinässä sitä piisaa, samoin osassa sekä keittiön että eteisen kattoa ja eteisen lattiaa. Syynä on todennäköisesti kostunut ilmastointiputki, jonka mömmöt ovat saattaneet muhia suljetussa hormissa vuosikymmeniä. Hölmöt, kun ei tutkittu heti, ennen putkiremonttia….

   

  Mutta olinpas minä hyvä! Haistoin itsekin, että nimenomaan eteisessä oli outo, pistävän makea tuoksu. Ei paha, muttei hyväkään. Ja olotilani kertoi sen vielä paremmin. Tiedättekö millaista on elää asunnossa, jossa tuntuu pahalta? Tiedättekö millaista on, kun kutittaa, henkeä ahdistaa, ihoon nousee allergianäppylöitä, mutta mitään syytä tuskaan ei ole näkyvissä? Vähemmästäkin luullaan, että vainoharhaiseksi se on tullut.

   

  Ensi vuonna teen opettajan pedagogiset opinnot. Siitä tulee rankka vuosi; ehkä opiskeluaikojeni täyteläisin. Minun täytyy siis saada syksyksi uusi koti. Muutan tavarani Pääskylästä pois. Suorastaan vaadin, että saan elämältä elämäni takaisin! Mutta kuinka jaksan enää puunata, laittaa, pakata, purkaa, järjestää, ideoida, sisustaa, kun taas ehkä sittenkin pian kuitenkin joskus heti kohta remontin jälkeen ehkä muutetaan - ja puunataan, puretaan, järjestetään, raahataan? Kun vielä kaiken päälle tapellaan rahoista, korvauksista, osuuksista, järjestelmistä, aikatauluista.

   

  Mutta nuorena sitä jaksaa, sanoo äitini. Silloin kun hän auskultoi (eli teki ne opeopinnot), minä olin kolmikuukautinen käärö. Kokopäivätyötä. Tämän kuultuani en sanonut puhelimeen hetkeen mitään. Kun minä auskultoin, ongelmamme lienee siirtynyt positiivisempaan faasiin. Onhan koko asunnon ajan menty eteenpäin:

   

  Vessan edesmennyt ongelma on poissa. Putket on uudet - uusia vuotoja ei pitäisi tulla. Asunto on nyt homekartoitettu - olohuone on puhdas. Se on sitäpaitsi muutenkin kunnossa, kaunis uusine kaappeineen. Ja uuden remontin myötä saadaan eteinen sittten vielä upouudeksi. Positiivista.

   

  Heitin siis hakemuksen Hoasille - ehkäpä muutankin yllättäen jo viikon päästä Koskelaan soluun (vähän lupailivat). Se kuulostaa aivan luksukselta korviini. Asunnot on tänä keväänä peruskunnostettu, joten hometta ei siellä voi olla. Muutto onnistuu rutiinilla ja helpotuksen huokauksen säestämänä. Harmittelen ainoastaan sitä, että joudun sitten pitämään kahta asuntoa koko heinäkuun. Haluaisiko joku halvan kesähuoneen Itä-Helsingistä heinäkuuksi?

   

  Vanha perimätieto kertoo, että joka tietoa lisää, se lisää tuskaa. Mielestäni asia ei suinkaan ole näin mustavalkoinen. Tiedon lisääminen toi ainakin tässä tapauksessa huojennuksen, vaikkakin kyyneleisen sellaisen. Jos saan ensi viikolla tietää, että saan kodin, hypin varmasti riemusta! Ajatella, uusi solu vanhan solun sijaan. Henkinen muutos voi kuitenkin olla suuri. Se mikä ei tunnu hyvältä, ei tunnu, vaikka järkisyiden mukaan sen pitäisi tuntua. Kivikko ei ole koti.

   

  Optimistina olisi helpompaa, mutta pessimisti on useammin oikeassa. Minun voittoni on nyt se, etten ainakaan kärsinyt luulosairaudesta, niin kuin 56,71 % ystävistäni ja tutuistani todennäköisesti luuli. Minä tiesin. Minä tiesin. Hurraa.

   

• 

  Kämppis

  Posted: June 7th, 2006, 9:10am EEST by pauliina.ranne

  Hyvä kämppis on sellainen joka siivoaa. Erittäin hyvä kämppis on sellainen joka siivoaa kunnolla. Tällaisen kämppiksen paljastamiseksi riittää yleensä, kun näkee hänen keittiönsä – siellä ei jääkaapin päältä pilkota pölyä eikä uunin taakse ole kertynyt kuonakerrosta. Ja tällaisen kämppiksen kaakelit kiiltävät. Eräskin entisistä kämppiksistäni alkoi hinkata keittiön kaakelirivistöä baarikierroksen jälkeen, keskellä lauantaiyötä. Kun olivat niin ällöttävän likaisia.

   
  Olen jakanut asuntoa tai kotia yli viidenkymmenen ihmisen kanssa. Suurin osa näistä perheenjäseniksikin laskettavista arkielämäni jakajista eivät ole siivoukseen hurahtaneita. Yleensä huomaan, että olen se porukan siivousvimmainen, joka jaksaa pestä uunin takaa ja sisältä. Olen se hullu, joka myös nauttii siitä. Ihannekämppis siis, vai?

   
  Merihaassa jaoin solua oikein herttaisten ja suhteellisen siistien nuorien neitosten kanssa. Keittiö oli aina puhtaanoloinen. Eräänä päivänä kuitenkin suivaannuin ja rupesin siirtämään uunia siivousta varten. Kämppis pörähti paikalle ja ihmetteli: ”Mitä, voiks uuniakin siirtää?” Kylläkyllä, olenhan minä kotitalouskirjani lukenut. Sillä kertaa uunin takaa ei löytynyt kuin ohut pölykerros. Asunto oli muutamaa vuotta aiemmin peruskorjattu, siksi likaa ei ollut ehtinyt kertyä.

   
  Toista oli kun jouduin asukiksi soluun Kivikkoon. Kymmenisen vuotta vanhan rakennuksen asunnot olivat ankeita – eikä kämppikseni ymmärtänyt edes roskapussien viemisen päälle. Siellä kun rupesin siivoamaan uunin takaa, ei pölynimurista enää ollutkaan apua. Tarvitsin keittiösienen ja vimiä. Tunti meni hangatessa. Keittiössä leijunut imelähkö haju laimeni, mutta ei kokonaan hävinnyt. Kämppiksen viikkoja vanhoille likaisille tiskeille en ruvennut tekemään mitään. Pahempaakin voisi olla, ajattelin vain, ja hymyilin, koska tiesin, että uuni on keittiön sydän ja juuri sillä hetkellä minulle riitti, että se oli puhdas.

   
  Uunin ympärille liittyy monia hyviä muistoja: kerran asuin kommuunissa, jossa tehtiin vähintään joka toinen ilta teeleipiä. Aivan hurmaava tapa kokoontua iltateelle kirppikseltä haetun kirkkaanvioletin pöydän ympärille! Vaihto-oppilassolussani taas tehtiin ihan oikeata leipää iltaisin. Uuni oli pienen pieni pöytäuuni, mutta ehdottomasti koko solun tärkein varustus (jollei astianpesukonetta lasketa – se pelasti monilta kahakoilta…). Kun vuokranantaja kesken vaihto-opiskelukauden yks kaks yllättäen keksi, että alkaa remontoida asuntoa seuraavana päivänä, me häivyimme viereiseen asuntolaan, mutta uuni seurasi mukana. Ja hyvä olikin, että seurasi – uusi kämppä oli sellaisessa kunnossa, että sen vakituinen iso uuni otettiin vaarallisuuden vähentämiseksi seinästä irti melko pian saapumisemme jälkeen. Oikosulut olivat arkipäivää uunin käyttökiellon jälkeenkin.

   
  Hyvä kämppis tekee tietysti muutakin kuin siivoaa; ennen kaikkea hän ottaa kontaktia, jakaa elämäänsä. En oikeastaan tältä istumalta keksi yhtään ns. huonoa kämppistä – sotkuisimpienkin kanssa on ollut mukavaa, jos he eivät ole pelkästään kököttäneet omissa huoneissaan koko yhteisasumisemme aikaa. Vaikka kemiat eivät aina kohtaa, koti on paikka, jossa erilaistenkin ihmisten kanssa on helppo päästä juttusille. Ja ainahan voi jutella kodista, sen siivoamisesta ja sisustamisesta, jollei muuten löydä yhteistä maaperää.

   
  Joskus kämppiselämäkin loppuu. Sitten pitää alkaa sietää perheenjäsenien sotkuisuutta – tietysti minä, kodin puhtauden suurin puolestapuhuja, olen tavannut miehen, joka ei ymmärrä siivouksesta juuri mitään. Vaatteet jäävät niihin kasoihin, joihin hän ne riisuu, solmiot seikkailevat ympäri huushollia. Eksoottisin paikka, josta sellaisen olen löytänyt, on keittiön kuivauskaappi. Olikohan pessyt ja laittanut kuivumaan?

   
  Jos hyvä kämppis on sellainen joka siivoaa, hyvä avopuoliso on sellainen, joka vähintään arvostaa sitä, että joku siivoaa. Ja uuniahan jynssää oikein mielellään, kun toinen loihtii sen avulla mitä herkullisimpia illallisia.

Minnan Blogi

• 

  Choosing the change

  Posted: June 5th, 2006, 4:16pm EEST by minna

  Three months ago started to write… it  has been very busy for last two weeks building the next Systeemityölehti (our associations magazine). Theme for magazine is this time Change… and that gives me idea of think this subject more personally.

  What is change… why change is needed, what kind of change I like to choose…

  My nature is such as I hate routines (maybe that’s why cleaning doesn’t belong to favourite hobbies)   but love everything new and things what differ from what was early…

  And as for choose, is it more like the choosing prosess is the most interesting part… afterwards I might notice that the thing I deeply wanted is nothing special… Is it the curios mind or what… 

  And the choosing prosess, it can be long prosess … fex. in restaurant I have to think really carefully what to choose from menu before actual choise… and if finding two equal choises, need some help from waiter… but sometimes.. there are no other choises…. Why is it like this?

   

   

   

Pauliinan blogi

• 

  Kirjoitan, jotta minua luettaisiin - siis olen

  Posted: June 2nd, 2006, 1:30pm EEST by pauliina.ranne

  Kahdessa edellisessä blogitekstissäni olen - melkein huomaamattani - yrittänyt määritellä, mitä elämä on. Kirjallisuudessa saman kysymyksen esittivät ensi kertaa varhaisen modernistisen romaanin itsetutkiskeluun ja oman sielunmaiseman ymmärtämiseen keskittyneet kirjojen henkilöt.  Kysymystä toistettiin lakkaamatta 1900-luvun alkupuolen kotimaisessa kirjallisuudessa - usein vain rivien välissä, joskus täysin suoraankin.

  Uuden maailman sankarit kokivat elämän pirstaleisena; maailma oli muuttumassa ja nopeasti. Teknologinen kehitys, kaupungistuminen, vapauksien ja oikeuksien lisääntyminen nostivat yksilön esille massoista. Kirjallisuudessa alettiinkin tarkastella yksityisiä kuvia, yksilön sisäistä maailmaa ja hänen kääntymistään sitä kohti. Minuus alkoi näyttäytyä moninaisena ja muuttuvana, jopa leijuvana konstuktiona.

  Nykyihmiselle tällainen pirstaleisuus ei ole outoa - oudolta kuulostaa pikemminkin sellainen tila, jossa esimodernin ihmisen voi kuvitella eläneen: ennaltamäärätty, tarkoin rajattu tila ja olemus kiehtovat helppoudellaan. Sananvapaudesta, naisen oikeuksista tai itsensä toteuttamisesta ei sellaisessa maailmassa tiedetty - tai välitetty. En suinkaan kaipaa sinne.

  Postmoderni ihminen pohtii modernin yksilön tavoin omaa olemustaan, mutta sen lisäksi hän tarkastelee näitä ontologisia kysymyksiä laajemmin: miten ja mitä joku tietty maailma on? Nykyajan yksilön maailma ei ole enää pelkästään pirstaleinen, vaan se on lähes kokonaan hävinnyt - todellisuus on todistettu illuusioksi, jota pidämme yllä kielen avulla. Jokaisen ihmisen oma olemus riippuu siitä, millaiseksi itsensä maailmalle kertoo - tapahtuipa kertominen sitten sanallisesti, ruumiillisesti tai visuaalisesti.

  Millainen on minun kieleni? Sanallinen - siksi blogin alaotsikko “Ja elämä oli… sananen vain”. Koen, että sanallinen arkkuni on kuitenkin hyvin rajallinen. Puhumalla en voi koskaan tehdä itsestäni täyttä selkoa. Olen postmoderni yksilö myös siinä mielessä, että tunnustan kykenemättömyyteni luoda ehyttä konstuktiota todellisuudestani. Eri tasojen ainekset sekoittuvat - luon kuvaa itsestäni sekä fiktion että faktuaalisten tapahtumien keinoin. Olen se, joka kirjoitan ja se, josta kirjoitetaan, kuten Pirkko Saisio omaelämäkerrallisissa romaaneissaan tekee.

  Ei voikaan siis väittää, että blogini olisi nykyaikainen päiväkirjani tai sähköpostityyppinen kertomus ystävilleni siitä, mitä minulle nyt kuuluu. Pikemminkin tässä on kysymys elämäni pohtimisesta, mutta niin, etten muista kaikkea tai että muistan väärin. Saision romaaneissa yksityiskohtien parantelu liittyy usein tapahtumien uskottavaksi tekemiseen - taide sietää vähemmän sattumanvaraisuuksia kuin elämä. Tässä blogissa yksityiskohtien parantelu liittyy viihdyttävyyden luomiseen, elämäni popularisoimiseen. Haluan että se erottuu lukemisen arvoiseksi nautittavaksi hetken elämykseksi. Haluan dramatiikkaa!

  “Ja elämä oli…” viittaa siihen, miten äkkiä elämän hetket vierivät ohitse. Niitä pystyy ymmärtämään oikeastaan vasta jälkikäteen. Siksi imperfekti. Vasta kertomalla, kirjoittamalla syntyy minun elämäni.

  Elämme - kai kaikki me - monessa ajassa yhtäaikaa. Menneisyys sekoittuu nykyhetkiin. Itse muistan monesti päivien, tuntien, hetkien tarkkuudella, mitä olen viime vuosina tehnyt. Missä olin, kun soitin Marialle saatuani työpaikan, missä istuin, kun kävin läpi ilmoittautumispapereita yliopistoon, mitä söin, kun äiti tuli ensi kertaa Helsinkiin luokseni, mitä reittiä kävelin, kun kuulin Katriinan sairastuneen Tansaniassa.

  Kaikki suomalaiset muistavat, missä olivat, kun kuulivat, että Estonia oli uponnut. Mutta ajattevatko kaikki, miten se on vaikuttanut heidän elämäänsä? Miten maailma on muuttunut yksilön sisällä, kun kaikki yhteisöä koskettaneet mullistukset ovat nivoutuneet yksilön sisäisen todellisuuden kanssa? Vai olemmeko jo niin turtuneita, että emme anna onnettomuuksien, uusien lakien, ilmastonmuutoksen tai energiakeskustelun vaikuttaa oman fiktiivisen tarinamme luomiseen?

  Olemme siirtymässä postmodernista olemista koskevasta ajattelusta kohti jotain uutta. Onko se yhdistelmä modernin ihmisen ahdistusta ja itseenpäin kääntynyttä asennetta sekä postmodernia pinnallisuutta, todellisuuden tasojen sekoittumista ja absurdia leikkiä? Vai jotain ihan muuta? Jos vastasit kyllä, mitä: ________________________________________________________

  Itse olen sitä mieltä, että postmodernismissa kuolleeksi väitetyt ns. suuret kertomukset eivät suinkaan ole kuolleet, tai jos ovat, ne ovat nousemassa kuollesta. Esimerkiksi uskonto on uudelleen muotia. Jokainen ihminen vain kertoo sen kertomusta itselleen parhaalla tavalla.

  Jokaiselle se kaikista suurin kertomus on kuitenkin oman itsensä tarina. Se, jossa elämän tarkoitusta määritellään. Siksi keksittiin blogit. Niissä heijastuu uuden ajan ihmisen ulottuvuudet - kertominen, keskusteleminen, yksityisen tilan tekeminen julkiseksi. Ollaan siirtymässä periodiin, jota voitaisiin kutsua vaikkapa uusiomodernismiksi. On tullut aika alkaa pohtia elämää uudesta näkökulmasta, joka ei ole enää pelkästään ontologinen.

• 

  Kärsimystä

  Posted: May 31st, 2006, 3:51pm EEST by pauliina.ranne

  
  
   ”Elämä on kärsimystä. Kärsimys johtuu elämänjanosta. Kärsimyksestä pääsee sammuttamalla elämänjanon. Elämänjano sammutetaan kulkemalla pyhää kahdeksanosaista tietä.”

  Buddhalaisuuden perusajatus on kiehtova. Kuinka ihanaa olisi luopua elämänjanosta silloin, kun se aiheuttaa niin suuria tunteita, ettei niiden kanssa jaksa. Niin kuin jälleen on minun kohdallani: luulin seitsemännen vuoden kriisin alkaneen jo kaksi vuotta sitten, kun päivät pääksytysten pohdin, mikä minusta tulee isona. Jo silloin kävi sääliksi ystäviäni. Ja entäs nyt:

  Joka toinen sanani on home ja joka kolmas ”prkl”. Kiroan entistä enemmän, myös töissä. Työnantaja ei taida oikein tykätä, kun niin kovasti kilpailevan yrityksen johtajaa huutelen. Ei voi mitään; kiroaminen on luonnevikani, yksi niistä monista. Et lukija ehkä usko, mutta niin on.

  Kriisit tulevat kuulemma seitsemän vuoden jaksoissa. Minun elämäntielläni kriisit ovatkin melko säännöllisesti toteuttaneet tätä ”naiset ovat Venuksesta, miehet Marsista” -tyyppistä logiikkaa, tosin myös niiden väleihin on mahtunut kriisejä ja monesti pulmani ovat olleet useiden vuosien pituisia, mikä saa elämäni näyttämään kriisivoittoiselta. No, niinhän se on.

  Ensimmäinen kriisini – syntymää lukuun ottamatta – alkoi vuonna 84, kun muutettiin kaupungista maalle. Vannoin palaavani Turkuun, samaan asuntoon, josta lähdettiin. Taisin olla kodinrakastaja ja kaupunkilaissielu jo silloin! Murkkuvuosina tahin ulkonäköongelmissa ja ystävyyssuhteissa – miten omaperäistä. Silloin puhkesivat myös allergiat ja mitä erinäisimmät pikkuvaivat. Parikymppisenä sairastuin ahmimishäiriöön (ICD-10 -tautiluokituksen mukaan F50.2, ks. esim. http://www.kaypahoito.fi/kh/kaypahoito?suositus=hoi33030); aloin kärsiä myös ns. Sinuhe egyptiläinen -syndroomasta. Yksinäisyys ja levottomuus astuivat elämääni.

  Kriisien syvyys heijastaa kuitenkin myös elämäni positiivisten asioiden syvyyttä: koska tunnen vahvasti surussa, tunnen myös ilossa. Vaikka voisinkin oranssipukuisen munkin tavoin uskoa, että kärsimyksestä pääsisi sammuttamalla elämänjanon, en voi uskoa, että elämänjano on sammutettavissa. Korkeintaan mielialalääkkeet perustuvat tällaiseen sammuttamiseen – kun yritetään taltuttaa masennus, väistämättä vaikutetaan myös elämysten vastaanottamiskykyyn. Kukapa haluaisi sammuttaa elämänilon?

  Mikä sitten on minun kahdeksanosainen tieni, kun yritän hallita elämän tunnekirjoa? Puhuminen, syöminen, kirjoittaminen, liikkuminen, nukkuminen, siivoaminen, elokuvat, lukeminen. Niiden avulla selviää. Yksinkertaisesti toimimalla ja nautiskelemalla sopivassa suhteessa saa elämän pysymään uomissaan. Maslowin tarvehierarkian mukaan elämän perustarpeet ovat kuitenkin ensisijaisia. En voi toimia, jos en saa ruokaa, unta, turvaa. Jos ei ole kotia, ei voi olla korkeampaa filosofiaa.

  Missä on vaatteeni, siellä on asuntoni. Mutta mikä tekee asunnosta kodin? En kai suinkaan ole koditon, vaikka niin mielelläni tilanteen nyt kärjistän. Koti on paikka, jossa voi levätä. Sitä voi Kivikossa tehdä melkein täydellisesti – asunto on viileä, puhdas, hiljainen – keskellä kaunista luontoa. Siellä on kaikki, mitä juuri nyt tarvitsen. Loput ovat Sörnäisissä, ikään kuin varastoituna odottamaan parempia aikoja. Näin olen elänyt ennenkin vuosia – väliaikaisuuteen on tottunut. (Yhdeksän vuoden kiertolaiselämän jälkeen mitta vain rupeaa tulemaan täyteen.) 

  Kaikesta pinnallisesta kärsimyksestä huolimatta elämäni on – ei pelkästään kallista, arvokasta, vaan sellaista kuin se parhaimmillaan on – elämänjanon täyttämää. Elämänjano synnyttää paitsi tuskaa, myös sellaisia kokemuksia, joita tarvitsee tunteakseen elävänsä. Niistä voi sitten vanhoilla päivillä vaikka kirjoittaa kirjan.

  Viime yönä pääsin hetkeksi irrottautumaan kriisistäni, sillä en nähnyt unta home-esiintymistä tai uuden remontin kauhuista, joita ajattelen päivässä vähintään 40 minuuttia tunnista, vaan siitä, että Lordi menetti Euroviisu-voittonsa. Saksa ei nimittäin uneni mukaan antanutkaan Suomelle täysiä pisteitä, jolloin Suomi putosi. En tosin millään näin herättyäni voi ymmärtää, miten 12 pisteen vähennys olisi voinut tipauttaa yli 50 pisteellä voittaneen Lordin ulos koko kisasta.

  Epäreilua, ajattelin unessa. Niinhän elämä on – kallista, elämänjanon täyttämää ja niin epäreilua. Reilua elämässä on vain se, että se on yhtä epäreilua kaikkien samaosaisten kesken. Kun ajatellaan Afrikan lapsia kärpäset silmissä, voidaankin hiljentyä oman pienen kärsimyksemme juurella. Elämä on.
   

   

• 

  Lainelautaillaan

  Posted: May 24th, 2006, 3:56pm EEST by pauliina.ranne

  Elämä on yhtä lainelautailua pettymyksen aallonpohjilta toiveiden täyttymysten harjoille. Harmi vaan, että oikeissa elämän aalloissa ei voi aallonpohjia aina ennustaa. Mutta kuten niin usein ääneen on tullut todettua: ”Kun ei odota mitään, ei voi pettyä.” Eikö voisi lautailla tyynellä, tasaisella merenpinnalla? 

  Enpä eilen pettynyt, kun vierailimme Ikeassa. Ylipäänsä suostuin retkelle vain, koska tarvitsemme edullisen hyllykön vessaan. Ikean kliinisestä esineavaruudesta ei kuitenkaan tarttunut mitään lompakkoa keventävää – nimenomaan kolikoista keventävää tilpehööveriä en tosin juuri jaksanut katsoa päinkään. Vessan hyllyköt olivat siedettäviä, mutta meille epäsopivia. Hinta–laatu-suhde oli varmasti kohdallaan. 

  Aallonharjalla ratsastin vasta Villen ostettua kesän ensimmäisen pehmiksen – pummasin jämät ja totesin, että seuraavassa makeannälässä lähdetään Ikeaan jätskiä syömään. Halpaa ja kermaista. Hinta–laatu-suhde ei ollut ihan ikeaa. Pysyin huipulla kauan, sillä iloitsin myös siitä, että oltiin neljän tunnin ostosreissulta Kodin Anttilasta löydetty paljon tarpeellista, vähän turhaa. 

  Pääsinköhän viime lauantaina kuitenkaan lainkaan aallonharjalle, kun Eurovision laulukisoissa koko Suomi tällä kertaa välttyi niin tutulta tappion tunteelta? Koska en tähyillyt huipulle, en ehkä saavuttanutkaan aallon rytmiä – vielä torstaina olin sitä mieltä, että Mr. Lordin ääni ei ole melodinen. ”Sehän ei osaa laulaa.” Vertasin Putaansuuta kumeasti soivaan heviin – mikä lie artisti, en muista. 

  Toive, jota ei ole, ei voi täyttyä. Yhdyin euroveisuiloon, vaikka voitto tuli kuin toisesta ulottuvuudesta. Sari-ystäväiseni kivassa s-postissa määriteltiin, missä lämpötilassa helvetti jäätyy ja Suomi voittaa viisut (- 300 C). Sopiva rinnastus, ennustaahan hirviö-veisu maailmanlopun aikoja. Rinnastus paljastaa kuitenkin suomalaisen perusnegatiivisen asenteen – tuskin kukaan odotti helvetin jäätymistä, ei edes itse Lordi. Se saatiin kuitenkin vain, koska oli tähytty korkealle. Joka vuosi yritettiin täysillä, häpeään jo tottuneina. 

  Toisenkin puolesta voi pettyä uskomattoman vahvasti. Sen totesin tänään; olin aamupäivän aivan poissa tolaltani, kun olin saanut kuulla, että Katriina ei saanutkaan gradunsa arvosanaksi, mitä olimme kai kaikki odottaneet. Olen aina uskonut Katriinan erinomaisuuteen tiedemaailmassa – oman graduni arvosanatavoitteeksi olin asettanut huomattavasti mitättömämmän kirjaimen. Sillä kun ei ole minulle niin väliä, kun en aio jatko-opiskelijaksi. Äsken laskin tavoitettani. Etten varmasti pety. Arviointi vaikuttaa sellaiselta puukkojen vilauttelulta, etten oikeastaan haluaisi olla sen kanssa missään tekemisissä. 

  Pettymyksiä elämässä aina riittää, vaikka ainakin minä tapaan jokaisen kohdalla ajatella, että tämä saisi nyt olla viimeinen suuri sellainen – olenhan jo tarpeeksi vahva ihminen, ei elämän tarvitse koulia minua enää lisää. Mutta vain pettymysten kautta voi päästä uudelle aallonharjalle. Alamäestä kerää uutta vauhtia, pohjalla levähtää hetken. Ja mitä väliä, vaikka puukot välähtävät joidenkin käsissä, vaikka hipaisevat hipiäänikin, kunhan eivät leikkaa lihaani? 

  Ja pettymyksiäkin voi lievitellä; voi vaikkapa juhlia jotain ihan muuta kuin sitä tavoiteltua hyvää arvosanaa tai voittoa – nostetaan malja vaikka ikääntymiselle suurten saavutusten sijaan. Vanheneminen joka tapauksessa voittaa kaiken. Se on niin väistämätöntä – ja tarvittaessa riemukasta, mistään ulkopuolisista arvioista riippumatonta elämänviisauden saavuttamista. 

  Ja jos pettymys oikein v***ttaa, voi todeta, että ”mitä väliä; Suomi voitti Euroviisut”. Lauantaiyönä syntyi uusi, lohduttava sanonta. 

• 

  Numerologiaa

  Posted: May 19th, 2006, 3:33pm EEST by pauliina.ranne

  Uskon numeroihin. Onnenlukuni on 37; numero, jonka valitsen aina jos se on saatavilla: uimahallissa, yliopistolla, jumpassa. Olen myös asunut useaan kertaan asunnossa, jonka katunumero on 37. Yliopistoon, suomen kieltä lukemaan pääsin aikanani sisään sijalta 37. Yliopistolla myös tähtään siihen, että kurssieni keskiarvoksi tulisi 3,7 (asteikolla 1-5); mielestäni olen noin nelosen oppilas, mikä voi tietysti peruskouluun tottuneen korvissa kalskahtaa ikävältä. 

  Elämäni arki on hidasta. Eikä ihme, jos kerran luuhaan yliopiston kaappirivejä vain saadakseni onnennumeroiseni kaapin. Hätätapauksessa kelpaa mikä tahansa numerosarja, jossa 3 ja 7 esiintyvät. Varastoidessani asioita onnennumeron taakse tunnen turvallisuutta. Eikä voi väittää, etten olisi ollut onnellinen silloin kun asuin Fysikgränd 37:ssa, Vistantie 37:ssa tai Runeberginkatu 37:ssa. 

  37 on hyvä onnenluku. Yhteenlaskettuna kolme ja seitsemän tekevät kymmenen, joka on täydellisyyden luku. Ehkä minulla on siksi syytä odottaa hyvää myös Pääskylänrinteen asunnosta; sen katunumero on 10, asunnon numero 3. Vain seitsemän puuttuu; mitä se merkitsee? Numerologeille mikään nimittäin ei ole merkityksetöntä. Myös tällaiseen pohdiskeluun saa kulumaan iltoja. – Viehättävää arjen puuhastelua vai turhuuksien roviolla tanssimista? 

  Minä uskon ja toivon, mutta en ole optimisti. Koen elämän monesti hyvin tuskalliseksi, mikä vaikuttaa olemukseeni vahvasti. Ystäväni näkevät minut usein äärimmäisen väsyneenä ja kiukkuisena. Kiukku voi johtua väsymyksestä, ja väsymys voi johtua siitä, että en ole tasapainossa, koska materiaalinen ympäristöni ei ole kuten haluaisin. Pahinta on, jos joudun venymään kärsivälliseksi – ei minusta ole odottamaan, että asiat muuttuisivat tulevaisuudessa paremmiksi, haluan kaikki heti nyt. 

  Pieni lapsi sisälläni kuitenkin karisi, kun luin Tsekin tasavallan ensimmäisen presidentin, kirjailija Vaclav Havelin toteamuksen toivon ja optimismin eroista. Haa, tajusin, että voin olla pessimisti, vaikka uskon toivon parantavaan voimaan. Havel on nimittäin todennut, että toivo ei missään tapauksessa ole yhtä kuin optimismi. ”Se ei ole vakuuttuneisuus siitä, että kaikki kääntyy hyväksi, vaan varmuus siitä, että kaikessa on jotain mieltä siitä riippumatta, miten asiat järjestyvät.” Minun ei siis tarvitsekaan odottaa käännettä hyväksi, vaan yrittää etsiä mieltä vallitsevasta tilasta! Sitähän minä juuri teenkin; etsin hyviä puolia Kivikosta päivä toisensa jälkeen. Olen ihan varma siitä, että tälläkin on merkityksensä. Kunpa vain jaksaisin sen keskellä, etten ehkä koskaan saa tietää, mikä se merkitys on. Huoh. 

  Ehkäpä olen tarpeeksi aikuinen käsittääkseni, että numeroilla pelaaminen on vain ajanhuvia, kun olen tylsistynyt – tai hiukan vastenmielisesti menossa luennoille, rankalle jumppatunnille tai uimahallin väljähtäneisiin vesiin. Sitä vastoin toivoa ei suosittele kenenkään aikuistuneenkaan hylkäämään. 

  Omista tappioistaan vaikeneminen toivon kustannuksella ei kuitenkaan paranna. Niin kuin on sanottu, tappiot on nostettava päivänvaloon, sillä ne tekevät ihmisen (tanskalainen kirjailija Aksel Sandemose). Tappionsa myöntämällä voi kasvaa vahvemmaksi kestämään yhä uusia sellaisia. Eiväthän ne tappiot koskaan täysin lopu. Näin ajattelee ainakin pessimisti.

  Onneksi on sitten ne numerot; että saa kevyempää ajateltavaa edes hetkeksi. Numerologina minäkin muutun aina välillä optimistiksi – jokaisesta kaappirivistä löyt